Venäläiset panssarikolonnat ovat vyöryneet maan rajojen ulkopuolelle ensimmäistä kertaa sitten Neuvostoliiton romahtamisen. Putinin Venäjä on näyttänyt voimaansa Kaukasiassa ja samalla paljastanut perusluonteensa olevan sama kuin edeltäjävaltiollaan. Venäjä on Venäjä.

Itänaapurimme on perustellut hyökkäystään itsenäiseen Georgiaan sillä, että se katsoo oikeudekseen puolustaa kansalaistensa turvallisuutta riippumatta siitä missä päin maailmaa he oleskelevat. Itsetuntoaan kohottavan ison karhun ärähtelyä on etenkin Baltian maissa kuunneltu pelko sydämessä.

Olisiko Georgia saanut apua Yhdysvalloilta, jos se olisi ollut Naton jäsen? Tuskin sen enempää kuin nytkään. Georgialaisten hyökkäys Etelä-Ossetiaan oli varsinainen hölmön tölmäys. Ei pidä provosoitua, jos provosoidaan. Georgia ei kuitenkaan hyökännyt Venäjälle, vaan kapinallismaakuntaansa – Venäjä hyökkäsi Georgiaan.

Suomi on ottanut Georgian kriisin rauhallisesti. Niin pitääkin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme ei ole sijaa hötkyilylle. Sen sijaan opiksi on Suomenkin osattava ottaa, semminkin kun ilmaista opetusta on tarjolla.

Sinisilmäiset päättäjämme ovat tehneet virheitä. Piittaamattomalla asenteellaan he ovat nakertaneet itsenäisen, uskottavan kansallisen puolustuksemme perustaa. Poliittinen korrektius on liian usein asetettu maanpuolustuksen edun edelle.

Alati laajeneva rauhanturva- ja kriisinhallintatoiminta syö voimavaroja kotimaan puolustukselta. Aluepuolustuksesta tingitään. Kertausharjoituksia ei järjestetä riittävästi. Edullisista ja tehokkaista jalkaväkimiinoista luovuttiin ennen kuin korvaavia asejärjestelmiä oli edes olemassa tai niitä uhkaa täyskielto, kuten rypäleaseita.

Asetekniikka kallistuu, mutta kansainvälisesti verraten alhaisella tasolla olevia puolustusmäärärahojamme ei ole juuri kasvatettu. Talouskasvun puolesta puolustuskyvyn kohottaminen olisi ollut jo pitkään mahdollista.

Tarvitaan puolustuspoliittista realismia. EU:lla ei ole sotilaallista voimaa. Se ei tarjoa meille turvatakuita eikä paljon puhuttu Nato-optio ole muuta kuin sanahelinää. On haihattelua väittää, että saisimme Venäjän hyökätessä jostain apua. Olisimme yhtä yksin kuin talvisodassa.

Suomen on syytä vähentää tyhjänpuhumista Brysselissä ja keskittyä reaalipolitiikan lisäksi geopolitiikkaan. Suurvaltaristiriidat eivät kuulu meille. Yhteistä rajaa itänaapurin kanssa riittää. Suhteita Venäjään on hoidettava kahden kesken: ei rähmällään vaan ryhdikkäästi. Tärkeintä on huolehtia omasta puolustuksesta. Suomea eivät puolusta muut kuin suomalaiset.

Maanpuolustustahtoa meillä tutkitusti riittää, mutta on syytä varata myös kättä pidempää. Venäjän vahvistumisesta, historiallisesta ja tämän päivän toiminnasta on osattava vetää oikeat johtopäätökset. Puolustusmenoja on nostettava; kitsastelun aika on ohi. Yleisestä asevelvollisuudesta on pidettävä kiinni. Jalkaväkimiinat on saatava takaisin.

Näin toimien uskottava puolustus ei jää pelkäksi hokemaksi. Ainoa turvatakuumme on, että annamme puolustusvoimille mahdollisuuden hoitaa tehtävänsä. Vain siten lähetämme maailmalle signaalin, että Pohjolassa asuu kansakunta, joka tarvittaessa puolustaa vapauttaan ja alueellista koskemattomuuttaan parhaiden historiallisten perinteidensä mukaisesti. Venäläiset kunnioittavat niitä, joilla on voimaa.