Aunuksen Karjalasta virtasi Suomeen talvella 1918−1919 avunpyyntöjä ja pakolaisia. Suomelta toivottiin apua taistelussa bolševikkikomentoa vastaan, joka vei karjalaismiehiä puna-armeijaan, pakko-otti elintarvikkeita ja harjoitti yleistä mielivaltaa.  

Kansainvälinen tilanne oli otollinen. Neuvosto-Venäjällä vallitsi kaaos. Bolševikkejä ahdisteltiin vuoden 1919 alkupuolella samanaikaisesti usealta suunnalta: Viron armeija puhdisti menestyksekkäästi suomalaisten tuella maataan puna-armeijasta, ja etelässä Denikin sekä idässä Koltšak hyökkäsivät Englannin ja Ranskan tukemina. Pohjoisessa puolestaan länsiliittoutuneet suunnittelivat etenemistä Muurmannilta ja Arkangelilta käsin etelään.

Näytti siltä, että suomalaistenkin kannattaisi olla mukana bolševismin vastaisessa taistelussa, joka todennäköisesti johtaisi Neuvosto-Venäjän romahtamiseen ja Itä-Karjalan lankeamiseen Suomelle.

Heimokansallista innostusta nostatti suomalaisten vapaajoukkojen menestys Viron vapaussodassa. Syntyi ajatus Aunuksen retkikunnasta. Alkoi vapaaehtoisten värväys. Sen keskeisinä käynnistäjinä toimivat jääkärimajurit Gunnar von Hertzen ja Paavo Talvela sekä jääkärikapteeni Ragnar Nordström.

Tavoitteena oli vallata Aunus nopeasti Syväriä myöten, nostattaa aunuslaiset ja pitää kansankokous, jossa Aunus julistaisi halukkuutensa liittyä Suomeen, sekä lopuksi miehittää alue vakinaisen armeijan joukoilla. Eduskunta antoi huhtikuun lopulla 1919 tukensa. Tämä varmisti retken rahoituksen.

Alkumenestyksen jälkeen Aunuksen retki kuitenkin päättyi perääntymiseen Syvärin seuduilta ja Petroskoin porteilta. Taitekohdaksi muodostui kesäkuun lopulla tapahtunut bolševikkien maihinnousu Laatokalta suomalaisten rintaman selustaan Viteleessä. Heimosoturit joutuivat saarrostusuhan takia vetäytymään Suomen puolelle.

Aunuksen retki on heimosodista suurin ja tunnetuin. Se syntyi yksityisestä aloitteesta ja se toteutettiin vapaaehtoisvoimin mutta valtiovallan vastuulla. Epäonnistumisen syynä olivat yksinkertaisesti liian vähäiset voimat.

Jos Suomen armeija olisi saanut hallitukselta luvan miehittää retkikunnan valtaamat alueet ja varmistaa sen selustayhteydet, olisivat retkikunnan onnistumismahdollisuudet olleet toiset. Tätä hallitus ei tehnyt, vaan jätti retkikunnan oman onnensa nojaan. Aunuksen asukkaatkaan eivät nousseet retkikunnan tueksi toivotulla tavalla.

Aunuksen retken epäonnistuminen oli heimosotien aikakauden eittämättä pahin tappio. Sen myötä Itä-Karjala jäi Suomelta saamatta. Alueen surullisen kohtalon neuvostovaltion osana me nyt tunnemme ja tiedämme, kuten professori Jouko Vahtola Vapaussoturin edellisessä numerossa kirjoitti.

Voimme yhtyä Vahtolan arvioon, että Itä-Karjalan kohtalo diktatuuriin ja terroriin pohjanneessa neuvostokurimuksessa tekee tietyllä tavalla perustelluksi sen, että Suomi ainakin yritti 90 vuotta sitten kääntää alueen ja sen asukkaiden kohtalon toisille, onnellisimmille urille.