Elokuun loppuun mennessä 1941 Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat ja etelämpänä taistelleet joukot olivat vallanneet Viipurin takaisin. Syyskuun alussa 1941 sulkeutui saartorengas Porlammin kylän eteläpuolella. Suomalaiset olivat saavuttaneet suurvoiton, ja ainakin IV ja II armeijakuntien sotilaiden sekä niiden komentajien, kuten jääkärikenraaliluutnantti K. L. Oeschin maine kiiri ulkomaille saakka.

Neuvostoliiton ylijohdossa todettiin suomalaisten olevan vaarallisia. Hetken saatettiin uskoa, että Suomi sai lopullisesti takaisin talvisodassa menettämänsä ja paljon muuta. Maailma oli tuolloin mustavalkoisempi ja totuudet yksinkertaisempia, mutta kansakunta oli kovien kokemusten karaisema ja suhteellisen yhtenäinen. Innovaatioitakin riitti: pula-aika teki luovuudesta välttämättömyyden. Sotien myötä myös Suomen talous oli kriisissä. Ainakin velkojen takaisinmaksua pidettiin kunnia-asiana: velanoton riskit tiedostettiin yleisesti.

Kun aseet vuosien sotimisen jälkeen lopulta vaikenivat, rammaksi jääneen Suomen poliittisella kentällä jatkettiin sanasotaa. Siinäkin panokset olivat sangen kovat. Äärivasemmisto oli voimissaan. Elettiin uuden aikakauden alkua. Monet halusivat pyyhkiä menneisyyden mielestään. Neuvostoliitto sekä vallankumous olivat toisille kova juttu. Samaan aikaan Suomea rakennettiin konsensushengessä; tulevat sukupolvet saivat hyvinvointivaltion.

Sotavuosien jälkeen maahan syntyi paljon uutta elämää. Tästä suuresta ikäluokasta lähti myöhemmin innokas joukko poliittiseen elämään. Viimeistään 1960-luvun lopulta lähtien suurten ikäluokkien keskuudessa pyrittiin irtiottoon lähimenneisyydestä, ja isoveli oli tyytyväinen. "Monet meistä ihmettelevät, eikö mikään enää ole pyhää. Mitä tapahtui vanhoille käytöstavoille?" Nämä pari lausetta kuvaavat hyvin suurten ikäluokkien nuoruusvuosien välittämää tunnelmaa. Lauseet tosin kytkeytyvät tähän aikaan. Ne löytyvät Mikael Jungnerin vuonna 2010 ilmestyneestä kirjasta Outolintu.

Suurten ikäluokkien jälkeläisten keskuudesta löytyy tutuiksi tulleita sävyjä lähimenneisyydestä. Sävyt näyttävät nykyään kelpaavan myös liberaalille
oikeistolle. Yksinkertaiset totuudet ja vanhat auktoriteetit sietävät joutua unholaan, liberaali on kova juttu, globalisaatio on tässä ja nyt. Uuden ajan
lapset ovat saaneet henkisen perintönsä ja ovat samalla ottaneet harteilleen suurenvastuun.

Uuden ajan myötä Suomessa aikoinaan kohtalaisen arvostettu yhteisöllisyys on jäämässä tai jo jäänyt yksilökeskeisyyden jalkoihin. Viimeksi mainittua on ainakin sosiaalinen media vahvistanut. Sen luoma yhteisöllisyyskin rakentuu yksilön ehdoilla: hiirtä klikkaamalla voi vaihtaa "perhettä". Kolikolla on kaksi puolta, ja onhan sosiaalinen media myös tarpeellinen osa tätä aikaa. Suomessa on joka tapauksessa paljon ihmisiä, jotka eivät koe tarvitsevansa ympäröivää todellista yhteisöä, eivät edes ydinperhettä. Tukiverkon vahvistamiselle lienee kuitenkin tarvetta tämänkin päivän kriiseissä sekä tulevien varalle.

Monet elävät niin sanotusti täysillä yksinkertaisia totuuksia sekä menneisyyden auktoriteettien opetuksia tiedostamatta, ja ainakin lainataakat saavat kasvaa. Myös monet valtiot sekä jokunen julkisuuden henkilö näyttävät esimerkkiä ja ottavat lainaa yhä kiihtyvään tahtiin: velalla hoidetaan entistä velkaa. Onko kipuraja jo saavutettu? Kuka kantaa vastuun, kun suomalaistenkin laskut lankeavat muodossa tai toisessa maksettaviksi?