Seitsemän vuosikymmentä sitten Suomen johdolle oli vähitellen varmistunut Saksan poliittisen suunnan muutos. Hitler aikoi purkaa liittolaisuutensa Stalinin kanssa, Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, joten maamme kiinnosti Saksaa kanssasotijana bolševismia vastaan.

Siksi Hitler esti Stalinin aikeet ratkaista Suomen kysymys lopullisesti. Tätä Molotov kävi marraskuussa 1940 Hitleriltä pyytämässä, mutta Hitler sanoi ei. Saksa tarvitsi Suomea operaatio Barbarossassa, joten maa liukui keväällä 1941 suurvaltojen karttapöydällä Saksan etupiiriin.

Ja tämä sopi suomalaisille. Esimerkiksi J. K. Paasikivi, Suomen Moskovan-lähettiläs, kirjoitti presidentti Risto Rytille maaliskuussa 1941:

– Meidän tärkein poliittinen tehtävämme on koettaa päästä Saksan siipien suojaan – Saksan "elintilaan" yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Oli mitä mieltä tahansa Saksan nykyisestä järjestelmästä, se on tuhat kertaa parempi kuin kuulua Nliiton alle, mikä olisi meille kuolema.

Näin valtioneuvos Paasikivi, joka sentään suomalaisista poliitikoista ehkä eniten oli valmis ymmärtämään venäläisten vaatimuksia.

Suomen johto päätti nojautua Saksaan, sillä Neuvostoliitolle ei ollut Itämeren piirissä muuta vastapainoa kuin Saksa. Suomi myönsi luvan saksalaisten joukkojen kauttakulkuun ja sai ostaa aseita Saksasta. Mitään liittosopimusta ei kuitenkaan solmittu.

Suomessa oli vahva halu puolueettomuuteen Ruotsin tavoin, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. Suomi yritti välirauhan aikana jopa valtioliittoa Ruotsin kanssa, mutta Saksa ja Neuvostoliitto estivät hankkeen.

Tutkijat ovat olleet varsin yhtä mieltä siitä, että jatkosotaa ei olisi voitu välttää itsenäisyyttä menettämättä. Jos Suomi ei kesällä 1941 olisi liittynyt Saksan rinnalle sotaan, olisi Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa käyty Suomen maaperällä. Etenkin siviilitappiot ja aineelliset tuhot olisivat silloin olleet suuret – vertailukohtaa voi hakea Virosta.

Suomen päättäjät yrittivät ohjata valtiolaivaa suurpolitiikan pyörteissä parhaansa mukaan, jotta itsenäisyys säilyisi, ja tarttuivat siksi Saksan ojentamaan käteen. Saksa ei antanut apuaan sinisten silmiemme tähden, eihän se ollut tehnyt sitä jääkäriliikkeen tai vapaussodankaan aikana, vaan se avusti Suomea omien intressiensä takia, kuten suurvallat aina.

Liikekannallepano käynnistyi puolustusvoimien ylimääräisten harjoitusten muodossa 18. kesäkuuta 1941. Jo tätä ennen Suomen sotilasjohto oli käynyt neuvotteluja yhteistyöstä Saksan kanssa, ja saksalaisia joukkoja oli Lapissa hyökkäysvalmiina.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta. Suomi julisti olevansa puolueeton, mutta 25. kesäkuuta Stalinin hermot pettivät: neuvostoilmavoimat pommittivat 500 koneella rajusti Suomea. Hallitus ja eduskunta totesivat maan olevan sodassa: Neuvostoliitto oli jälleen aloittanut sotatoimet maatamme vastaan. Nyt Suomikin saattoi liittyä sotaan puolustaakseen vapauttaan, kansallista olemassaoloaan ja kuitatakseen talvisodassa kokemansa vääryyden.

Jatkosodan syynä oli Stalinin politiikka, niin kuin se oli ollut talvisodankin syynä. Stalin halusi Suomesta neuvostotasavallan. Suomen johdolle ei välirauhan aikana jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tukeutua Saksaan. Suomen johtajat eivät ole sotasyyllisiä, vaan sodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli kyse voittajan oikeudesta.