Junnila oli vallan suosiosta riippumaton mies, jolla oli – toisin kuin monilla muilla – varaa puhua avoimesti ja suoraan suomalaista demokratiaa nakertaneista epäkohdista.

Petri Nummivuoren elämäkertateos Tuure Junnilasta perustuu alkuosaltaan tekijän kolmisen vuotta sitten julkaisemaan väitöskirjatutkimukseen nuoresta Junnilasta. Myöhempiä vuosia koskeva osuus on uutta tutkimusta.

Tähän myöhempään osaan kuuluvat Junnilan poliittisen toiminnan mielenkiintoisimmat vaiheet. Sellaisia olivat erityisesti vuoden 1961 noottikriisi ja vuoden 1973 poikkeuslaki, joiden tuoreeltaan tulkitsijana Junnila kunnostautui. Hänet muistetaan ehkä kaikkein parhaiten suomettuneisuuden vuosikymmenien ulkopolitiikan arvostelijana. Junnila ei voinut hyväksyä sitä, että maatamme johdettiin siten, että Kremlillä oli veto-oikeus maamme asioihin.

Omakin puolue, kokoomus, kohteli Junnilaa kaltoin. Hänen erottamisensa puolueesta oli esillä moneen otteeseen.

Varsinkin puolueen 1970-luvun radikaalit ns. remonttimiehet yrittivät savustaa Junnilan ulos saadakseen hyväksynnän Kekkosen silmissä. Nyt tuollaiset yritykset vaikuttavat lapselliselta puuhastelulta, mitä ne tietysti olivat jo omana aikanaan. Muiden muassa Ilkka Kanerva, Jarmo Virmavirta ja Harri Holkerikin nousevat esiin tuolloisen yksinvaltiaan tuloksettomina mielistelijöinä.

Alkujaan talouspolitiikan erikoismiehenä Junnila ei jättänyt tätäkään politiikan osa-aluetta huomiotta eduskuntatyössään. Hän oli nykyisen kaltaisen holhousyhteiskunnan kriitikko – Nummivuori tosin kirjoittaa hyvinvointiyhteiskunnasta.

Nummivuoren elämäkertateos tuo valaistusta näihin Junnilan poliittisen uran erilaisiin vaiheisiin. On kuitenkin totuuden nimessä todettava, että kirjoittaja ei ole yltänyt samalle tasolle kuin väitöskirjassaan. Kokonaiselämäkerta on jäänyt jossain määrin pinnalliseksi loppuosan ollessa lähes pelkkää Junnilan kirjoittamien teosten referointia.

Teoksesta puuttuu lähes kokonaan Junnilan varsinainen leipätyö Kansallispankissa. Siinä annetaan aivan oikein kuva yksinäisestä poliitikosta, mutta tosiasiassa Junnila ei täysin yksinäinen suinkaan ollut.

Olisi ollut mielenkiintoista tuoda esille vaikkapa hänen yhteistyötään parin kustantajansa, Kustannuspisteen ja Alea-Kirjan, kanssa. Tämä yhteistyö ”Tuure-sedän” kanssa nimittäin ulottui pidemmälle kuin pelkkään kirjojen kustantamiseen. Siinä kun Junnilan tuotannon referoinnin olisi voinut jättää vähemmälle, olisi ollut syytä paneutua hänen poliittisen ajattelunsa lähteisiin ja aatteellisiin siteisiinsä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Junnila on joka tapauksessa elämäkertansa saanut. Hän ansaitsee tulla muistetuksi yhtenä 1900-luvun loppupuolen tärkeänä poliitikkona. Hänen ja hänen kaltaistensa ansiosta Suomi ei vajonnut täydellisten neuvostosatelliittien asteelle.

Mikko Uola

Petri Nummivuori: Oikeistolainen. Tuure Junnilan elämäkerta. Ajatus Kirjat 2009. 400 sivua.

Julkaistu Vapaussoturissa 5/2009