Ilona Kemppainen: Isänmaan uhrit – sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Bibliotheca Historica 102. SKS, Helsinki 2006. 280 sivua.

Suomalaisen sotilaan kuolemaa sodassa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta kutsutaan sankarikuolemaksi. Kaatuneet koskettivat aseveljiä, kotirintamaa, koko kansakuntaa ja koskettavat yhä monia aikalaisia sekä heidän jälkipolviaan. Ilona Kemppaisen väitöskirja käsittelee laajasti sankarikuolemaa kulttuurisena ilmiönä Suomessa talvi- ja jatkosodan aikana. Kemppainen on valinnut kansallisesti tärkeän, mutta samalla hyvin herkän aiheen tutkimukselleen.

Kemppainen seuraa sankarivainajien viimeistä matkaa rintamalta kotiseudulle useasta eri näkökulmasta. Käy ilmi, että kaatuneiden evakuointikäytännön juuret ulottuvat vapaussotavuoteen 1918. Kaatuneet kuljetettiin jo tuolloin kotiseuduilleen aina, kun se oli mahdollista. Vapaussodassa omaksuttu käytäntö, josta muuten on parhaillaan tekeillä väitöskirjatasoinen tutkimus, vakiintui talvisodassa spontaanisti vastoin ohjesääntöjä ja yleismaailmallista käytäntöä.

Aseveljien mielestä kaatuneet oli kuljetettava kotiseudulle, minkä kannan ylipäällikkö Mannerheimin lisäksi myös kaatuneiden huollosta vastanneet sotilaspapit omaksuivat. Se vain tuntui oikealta tavalta toimia. "Jos kaadun, koettakaa saada minut kotiseudun hautaan", luki eräänkin sankarivainajan taskusta löytyneessä lapussa.

Kaatuneiden evakuoinnilla ylläpidettiin joukkojen taistelumoraalia ja omaisten oli helpompi kantaa suru, kun kaatumisen sai todeta omin silmin. Sankarivainajat saateltiin kirkkomaahan juhlallisin menoin. Niillä haluttiin lohduttaa surevia omaisia ja valaa saattoväen mieliin uskoa tulevaisuuteen.

Ennakkokäsitykseni siitä, että suomalaisten suhde sankarivainajiinsa on välittömämpi kuin muiden kansojen, vahvistui kirjaa lukiessani. Jo kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellinen nimitys sankarivainaja kertoo arvostuksesta. Väistämättä tuli mieleeni, että löytyykö tämän ajattelutavan takaa yhteys vainajia kunnioittaneeseen muinaisuskoomme?

Historiantutkimuksen keinoin ei kysymykseen voi vastata eikä Kemppainenkaan sitä yritä, mutta tunnettu ja tämänkin kirjan vahvistama tosiasia joka tapauksessa on, että siinä missä muut maat hautasivat kaatuneensa kenttähautaan taistelualueelle, Suomi ainoana toiseen maailmansotaan osallistuneena valtiona pyrki järjestelmällisesti hautaamaan kaatuneensa omien kotiseurakuntiensa hautausmaihin.

Kemppainen todistaa, että suomalaiset huolehtivat mahdollisimman hyvin sankarivainajistaan. Ja kuten tunnettua, sankarivainajien etsintä Venäjän puolella rajaa jatkuu suomalaisten vapaaehtoisten voimin yhä.

Mitä mielestäni Kemppainen ei tutkimuksessaan riittävästi pohdi, on suomalaisten ja venäläisten erilainen suhtautuminen kaatuneisiinsa. Se nimittäin erosi kuin päivä yöstä. Puna-armeijassa sotilaat olivat kaatuneinakin massaa, siinä missä suomalaisia kohdeltiin yksilöinä. Venäläisten erilainen suhtautuminen kaatuneisiin aseveljiinsä todennäköisesti vain vahvisti suomalaisten halua kaatuneiden evakuoimiseen kotiseudulle. Kaveria ei jätetty.

Ilona Kemppaisen teos on ajatuksia herättävä. Teksti on väitöskirjaksi kohtuullisen sujuvaa luettavaa. Tekijä myös tuntee hyvin keskeisen lähdeaineistonsa kuten sota-ajan kirjeet, sanomalehtien kuolinilmoitukset ja kaunokirjallisuuden. Sotahistoriallisia pikkuvirheitä teoksesta voi osoittaa, mutta kyseessä onkin sosiaalihistorian alaan kuuluva väitös. Esimerkiksi sivun 188 kuvatekstissä lukee: "Sotilaita jatkosodan rintamalla." Kuvassa ei ole suomalaisia kuten tekstistä voisi olettaa, vaan joukko ilmeisesti jatkosodan hyökkäysvaiheessa vangeiksi jääneitä neuvostosotilaita.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksei Kemppainen Martta Haataisen vuonna 1942 ilmestynyttä teosta Kirkastettu sydän käsitellessään tai muussakaan yhteydessä maininnut kirkkoherra Wäinö Havasta, jonka tarinaan kirjan ja siitä myös seuraavana vuonna tehdyn aikanaan suositun elokuvan on ymmärretty pohjautuvan. Havas oli kuitenkin ainoa rintamalla kaatunut (istuva) kansanedustaja ja yksi tunnetuimpia sankarivainajiamme – johtuen ennen muuta hänen runostaan "Testamentti pojalleni".

Havaksen nöyrä ja vakaumuksellinen runo esitettiin Sulho Rannan sävelin lukemattomissa sankarihautajaisissa: "Perinnöksesi, poikani, annan / tyhjät taskut ja isänmaan / kalasaunani välkkyvän rannan / pyhän uskoni Jumalaan..." Tämäkin kun osaltaan tukee Kemppaisen teesiä siitä, kuinka tiukasti kansallisuusaate ja uskonto kietoutuivat yhteen sotavuosien Suomessa.

Jussi Niinistö



Julkaistu Vapaussoturissa 4/2006