Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1073. Jyväskylä 2006. 700 sivua.

Bolševikkien vallankaappauksen seurauksena Venäjällä puhkesi vuosia kestänyt sisällissota, joka oli siihenastisen maailmanhistorian verisin. Puna-armeijan puolella sisällissotaan otti osaa arviolta 6 000–10 000 suomalaista ja ehkä saman verran suomalaisia Venäjän kansalaisia. Pääasiassa näiden punaisten miesten ja naisten taisteluiden teistä on nyt ilmestynyt sotahistoriallinen yleisesitys Mirko Harjulan toimesta.

Kirjoittaja on niin sanottu outo lintu: helsinkiläinen venäjän kielen taitoinen taksimies ja itseoppinut historioitsija, joka kuitenkin kelpo tutkijan tavoin osaa keskittyä oleelliseen ja hallitsee myös pääosin lähdekritiikin. Verrattuna vaikka valtioneuvoston taannoin asettaman sotasurmaprojektin tuotoksiin on Harjulan kirja hyvinkin käyttökelpoinen. Se kokoaa ja täydentää tietämystämme suomalaisten punaisten roolista kommunistisen maailmanvallankumousyrityksen pyörän pyörittäjinä.

Teos käynnistyy johdannolla Venäjän sekasortoisen sisällissodan vaiheisiin. Sitä seuraa katsaus punakaartilaisten toimintaan Suomen sisällissodassa 1918, kuten Harjula vapaussotaa kutsuu. Tämän jälkeen Harjula selvittää ytimekkäästi Venäjälle paenneiden punaisten kirjavia kohtaloita puna-armeijan erilaisissa joukko-osastoissa ja komentajakursseilla, unohtamatta brittien varustamaa Muurmannin legioonaakaan. Myös Suomen kommunistisen puolueen alkuvaiheet saavat valaistusta. Vastavallankumouksellisissa valkoarmeijoissa taistelleet suomalaiset käsitellään aivan lyhyesti, mikä on perusteltua, sillä omia kansallisia joukko-osastoja heillä ei punaisten tapaan ollut ja heidän kokonaislukumääränsäkin jäi verraten vähäiseksi. Heimosotureita kirja ei käsittele.

Venäjälle paenneet suomalaiset punaiset suunnittelivat pitkään ja hartaasti hyökkäystä Suomeen. Vain puna-armeijan riittävän veljellinen, voimakas apu jäi puuttumaan. Valkoinen Suomi suojeluskuntineen näyttäytyi liian vahvana vastustajana puna-armeijaa johtaneille Trotskille ja kumppaneille.

Harjulalle Puolan sota vuonna 1920 on aikakauden avainkohta. Jos Puola olisi sortunut punakomentajien Budjennyin ja Tuhatševskin johtaman rynnistyksen alle, kuten lähellä olikin, olisi maailmanvallankumous levinnyt valmiiksi sekasortoiseen Saksaan ja sieltä eteenpäin. Tällöin olisi toteutunut bolševistinen iskulause: "Kaikkien porvarien suruksi poltamme maailman puruksi!" Tällöin ei Venäjä olisi tehnyt Suomen kanssa Tarton rauhaa, vaan "Manner ja Rahja olisivat ehkä ratsastaneet punaratsujen lautasilla Helsinkiin jo 1921 ja Suomesta olisi tullut Venäjän satelliitti Georgian tavoin", Harjula kirjoittaa. Tämä on historialla jossittelua, mutta ajatusleikkinä Harjulan esittämä vaihtoehtoinen kehityskulku on perusteltu.

Harjula käyttää lähteinään varsin laajasti ja asiantuntevasti Venäjällä julkaistua tutkimus- ja muistelmakirjallisuutta sekä vähäisemmässä määrin myös arkistoaineistoa. Suomalaisesta arkistomateriaalista hän on erikoisesti hyödyntänyt EK–Valpon aineistoa, kuten Venäjältä palanneiden kommunistien kuulustelupöytäkirjoja. Suomalainen heimosotia käsittelevä lähdeaineisto näyttää sen sijaan olevan Harjulalle tuntemattomampaa. Se ei periaatteessa kuulukaan kirjan kysymyksenasettelun piiriin, mutta sen tunteminen olisi auttanut eräiden yksityiskohtien kuin myös suurempien historiallisten kokonaisuuksien hahmottamisessa.

Määrätietoisimman vastustuksen heimosotureille Virosta Inkerin kautta Itä-Karjalaan ja Petsamoon ulottuneella sotatoimialueella tarjosivat useimmiten omat maanmiehet: punaiset suomalaiset. Vuoden 1918 punikit ja lahtarit hakivat revanssia toisistaan useaan otteeseen heimosotien aikana. Kuriositeettina mainittakoon Harjulan toteamus, että Aunuksen retkeläisiä vastaan kesällä 1919 taistellut punakomentaja Viking Sevelius harrasti ihmissyöntiä. Ahvenanmaalaistaustainen Sevelius teki tämän kiihottaakseen pataljoonaansa puolustamaan Petroskoita heimosotureita vastaan. Ja jos jossittelua jatketaan, voidaan todeta, että Suomi olisi Tartossa neuvotellut toisenlaiset ehdot, jos heimosoturien ei olisi tarvinnut kuluttaa voimiaan punaisia maanmiehiään vastaan.

Mirko Harjulan kirjoitustyyli on tiiviin asiallista, jos kohta tutkimukselliseksi yleisesitykseksi joissain kohdin ehkä liian lennokasta. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta kuvatekstistä: "Lenin johti Neuvosto-Venäjää sisällissodan halki, kunnes kuppa äityi niin pahaksi, että hän joutui hoitoon vuonna 1922 ja kuoli 1924. Mies korotettiin Neuvostoliitossa puolijumalaksi ja hänen ruumiinsa ikoniksi, jonka loppusijoituspaikka on edelleen avoin." Asiaahan Harjula toki kirjoittaa. Tutkimuksissa on kuitenkin yleensä totuttu asettamaan sanat hieman toisin, jottei kirjan olennainen aines jäisi rempseiden sutkausten varjoon.

Kirjan liiteosa on poikkeuksellisen laaja ja mielenkiintoinen. Kunnia kustantajalle, että myös se on julkaistu, sillä se tarjoaa pohjaa jatkotutkimuksille. Liiteosa sisältää liudan erilaisia henkilöluetteloita ja matrikkeleita, joten kirjasta on yleisesityksen lisäksi hyödylliseksi hakuteokseksikin, kuten tekijän toive on. Harmi vain, ettei kaikkia käytettyjä lähteitä ole merkitty liitteisiin.

Jussi Niinistö



Julkaistu Vapaussoturissa 4/2006