Laura Kolbe ja Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva 2008. 177 sivua.

Helsingin työväentalon torniin syttyi tammikuun 26. päivän iltana punainen lyhty merkiksi vallankumouksen aloittamisesta. Punakaartilaiset valtasivat seuraavana päivänä Helsingin keskeiset kohteet. Senaatti korvattiin kansanvaltuuskunnalla ja eduskunta työväen pääneuvostolla. Muutaman kuukauden ajan Suomen pääkaupunki oli punainen, ja tästä poikkeusajasta kertoo Laura Kolben ja Samu Nyströmin kirja Helsinki 1918.

Tekijät toteavat, että vaikka vuoden 1918 tapahtumista on kirjoitettu paljon, on pääkaupungin kohtalo jäänyt rintamakuvausten varjoon. Valkoisilla oli punaisessa Helsingissä monenlaista vastarintaa: virkamiesten lakko, salainen radioasema Kulosaaressa, oma silkkipaperille monistettu lehtinen Vapaa Sana – Fria Ord ja ennen muuta hyvin huolellisesti salattu oma suojeluskunta, Helsingin Valkokaarti, joka aloitti aseellisen toimintansa kapinallisia vastaan saksalaisten vyöryessä pääkaupunkiseudulle 12. huhtikuuta.

Saksalaiset olivat helsinkiläisten sankareita. Helsingin valtaus oli myös huomattava poliittinen voitto Saksalle. Vasta Mannerheimin suuri voitonparaati 16. toukokuuta toi talonpoikaisarmeijan taistelijat laajemmin pääkaupungin asujaimiston tietoisuuteen. − Mielenkiintoinen historiallinen erikoisuus on, että Helsingissä ilmeisesti huudatettiin viimeistä kertaa Euroopassa saksalaisilla sotilailla eläköötä Saksan keisarille. Tämä tapahtui kolme päivää keisarin eron jälkeen saksalaisten jäähyväisparaatissa 12. marraskuuta 1918.

Kolbe ja Nyström kuvaavat asiantuntija-artikkeleissaan mielenkiintoisella tavalla – tosin akateemisen pönäkällä tyylillä – helsinkiläisten elämänmenoa kapinan aikana. Helsinki 1918 on tervetullut lisä kapina-aikaa käsittelevään kirjallisuuteen, jos kohta se ei asiasisältönsä puolesta korvaakaan valkokaartilaisten muistelmateosta Helsingin valtaus 12.4.1918 (1938).

Kirjan parasta antia ovat helsinkiläisen ammattivalokuvaajan Gunnar Lönnqvistin (1891–1978) aikalaisotokset. Ne ovat pääosin huhtikuulta 1918. Harmi vain, ettei kirjan paperilaatu tee täyttä oikeutta loistokuville. Kirjoittajien olisi kannattanut hyödyntää Lönnqvistin kuvia rohkeammin viemällä kirjan painopistettä kuvahistorian suuntaan. Nyt tyylilaji jää epäselväksi: kaupunkihistorialliset artikkelit ja kuvat elävät kirjassa omaa elämäänsä.

Kolbe kirjoittaa kirjan lopussa sodan muistomerkeistä ja muistamisesta sekä toteaa aivan oikein, että Helsingissä ei vieläkään ole vapaussodan sankarimuistomerkiksi nimettyä patsasta. Virallisesti ei olekaan. Kaupungin vapautuksessa kaatuneiden valkokaartilaisten hauta Vanhankirkon puistossa on saanut ajaa tätä asiaa.

Jussi Niinistö


Julkaistu Vapaussoturissa 3/2008