Jarkko Kemppi: Jalkaväenkenraali A.E. Martola. Otava 2008. 350 sivua.

Jalkaväenkenraali A.E. Martola (1896–1986) teki yhden hienoimmista suomalaisista sotilasurista. Palvelu Kuninkaallisessa Preussin Jääkäripataljoona 27:ssä oli alkuna monelle muullekin näyttävälle kenraaliuralle. Kenraaleja liki 1 900 jääkärin joukosta tuli kaikkiaan 49, joista täysiä kenraaleja yhdeksän, mutta tässäkin joukossa Martolan ura on vertaansa vailla. Ura tosin meinasi katketa heti alkuunsa, kun nuori jääkäriluutnantti haavoittui vapaussodassa vakavasti vatsaan.

Martolan uraa maailmansotien välisenä aikana tarkasteltaessa ei häntä olisi voinut juurikaan kuvitella yhdeksi sotavuosien 1939–1944 maineikkaimmista rintamakomentajista. Ura ja mieltymykset viittasivat korpisoturin sijasta paremminkin siisteihin sisätöihin.

Martola työskenteli kouluttajana Markovillan upseerikursseilla, yleisesikunnassa, sotakorkeakoulun oppilaana Pariisissa, Suomen sotakorkeakoulun apulaisjohtajana, lyhyen aikaa Savon prikaatin komentajana, sotilasasiamiehenä Pariisissa ja uuden yleisesikuntavaiheen jälkeen suojeluskuntajärjestön esikuntapäällikkönä.

Martola piti esikuntatyöskentelystä. Päinvastoin kuin monilla muilla upseereilla, joukko-osaston komentajan tehtävät eivät kiinnostaneet häntä kuin uralla etenemisen vuoksi. Myös palvelus suojeluskuntajärjestössä arvelutti häntä juuri mahdollisen urakierron hidastumisen vuoksi. Huoli oli osin aiheellinen. Sotakorkeakoulun ulkomailla käyneeksi jääkäriupseeriksi Martola ei edennyt samaa tahtia menestyneimpien jääkäreiden kanssa.

Toki urakehitys oli nopeaa, mutta moni jääkäri oli edennyt kenraalikuntaan 1930-luvulla – Aarne Sihvo jo 1920-luvulla. Martola sen sijaan palveli lähes koko 1930-luvun everstinä. Kauan odotettu ylennys kenraalimajuriksi tuli 1941.

Sekä talvi- että jatkosodassa Martola palveli aluksi esikuntatehtävissä kotijoukoissa, mutta sai pyynnöstään siirron rintamakomentajaksi. Esikuntatehtävissä kunnostautunut Martola osoittautui taitavaksi rintamakomentajaksi ja ansioistaan juuri 2. Divisioonan komentajana hänelle myönnettiin kesällä 1944 Mannerheim-risti numero 130. Pian tämän jälkeen hän sai siirron armeijakunnan komentajaksi.

Syksyllä 1944 Martola sai presidentti Mannerheimilta nimityksen toiseksi ulkoministeriksi Castrénin hallitukseen, jonka tehtävänä oli Suomen irrottaminen sodasta. Pian tämän jälkeen hän sai nimityksen Uudenmaan läänin maaherraksi. Mannerheim kuitenkin pysytti Martolan vakinaisen väen upseeriluettelossa oikeudella käyttää virkapukua. Tämä näennäisesti pieni etu osoitti Martolan aseman Mannerheimin luottomiehenä. Poliittisten suhdanteiden vuoksi maaherrakausi jäi lyhyeksi.

Martola siirtyi paperiteollisuuden palvelukseen, kuten moni muukin korkea upseeri. Rauhan vuosinakin Martola sai osakseen merkittäviä tehtäviä. Hän vastasi mm. Helsingin olympialaisten järjestelyistä, joka sekin sai aikaan arvostelua äärivasemmiston taholta.

Sotilasura huipentui eläkevuosina YK-tehtävissä. Martolalla oli kokemusta myös kansainvälisistä tehtävistä jo sotien välisenä aikana. Hän toimi Suomen valtuuskunnan asiantuntijana Kansainliiton asevarustelua rajoittavassa kansainvälisessä komissiossa usean vuoden ajan. Vuonna 1956 hänet kutsuttiin YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti kahteen otteeseen vuoteen 1958 saakka.

YK:n Kyproksen joukkojen komentajana hän toimi 1966–1969. Suomesta oli tarjottu tehtävään nuorempaa kenraalia, olihan Martola tehtävään ryhtyessään jo 70-vuotias, mutta YK halusi tehtävään nimenomaan jo pääsihteerin neuvonantajana kunnostautuneen Martolan.

Eläkevuosinaan, mutta keskellä kansainvälistä uraa Martola sai vuonna 1966 ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Vielä 1982 presidentti Koivisto ylensi hänet jalkaväenkenraalin arvoon – ylennettävän ollessa jo 86-vuotias.

Heti sodan jälkeen ja presidentti Kekkosen aikana reservin kenraaliylennykset olivat harvinaisia. Martolan lisäksi ainoastaan Paavo Talvela ja Adolf Ehrnrooth ylennettiin reservissä, molemmat jalkaväenkenraaleiksi muutaman eläkkeelle siirron yhteydessä tapahtuneen kenraaliylennyksen 1lisäksi. Ensimmäinen ylennys vaatikin lakimuutoksen. Vuonna 1973 Martola julkaisi muistelmansa.

Jarkko Kempin kirja on kattava peruselämäkerta. Ainoa ihmettelyn aihe on, ettei A.E. Martolasta ole aiemmin ilmestynyt elämäkertaa. Sotilasurahan oli kaikin puolin poikkeuksellinen. Monista rintamakomentajasta ilmestyi lähinnä evp-upseerien kirjoittamia elämäkertoja jo 1970-luvulla. Näissä olivat yleensä sotahistorialliset faktat paikallaan, mutta muuten ne olivat muisteluksiin verrattavia ylistyksiä tyyliin ”legenda jo eläessään”. Parin viime vuosikymmenen aikana sotilaselämäkerrat ovat alkaneet täyttää myös tieteelliset vaatimukset. Tämä kirja on hyvä esimerkki sellaisesta.

Pasi Pulju

Julkaistu Vapaussoturissa 5/2008