Harvoin voi ottaa käteensä niin ennakkoluulottomasti sotahistorian kirjaa kuin nyt tehdä Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin tutkimuksen Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. päivä kesäkuuta 1944 suhteen.

Neuvostoliitto oli 9. kesäkuuta 1944 aloittanut suurhyökkäyksensä Suomen kukistamiseksi ja jo pommituspäivänä 20. kesäkuuta täytyi armeijamme vetäytyä Viipurista. Suomalaisten joukkojen siirron estämiseksi neuvostoilmavoimat pommittivat tuhoisasti illalla 19. kesäkuuta Simolan ratapihaa, mikä uusittiin samana päivänä kuin Elisenvaarassa alkanut täystuho.

Elisenvaara oli sikäli tärkeä risteysasema, koska sieltä rata haarautui neljälle taholle. Neuvostoliiton sodanjohto päätteli jo kahdenkin avainristeyksen riittävän suomalaisten sotatoimien hidastumiseen. Kohteet oli valittu huolella.

Rahkola ja Geust ovat kartoittaneet kiitettävästi neuvostolähteistä tapahtumain kulun ja käytetyn taisteluvoiman. Samoin se on tullut täysin selväksi, miten paljon vahinkoja tuli. Aivan kuten edellisen päivän Simolankin pommituksissa, nytkään ei voida uhreja edes kymmenen tarkkuudella nimetä, sillä pommit tekivät hirvittävää jälkeä. Tekijät käyttävät ilmaisua "arviolta 150 kuollutta", listaahan kirjan liite yhteensä 152 nimeä, mutta täysin tunnistamattomia jäänteitä myös oli.

Se, ettei Suomea pommitettu laajemmin kuin nyt tapahtui, johtui suurpolitiikasta. Liittoutuneiden maihinnousu oli onnistunut Ranskassa 6. kesäkuuta 1944 ja kun Stalin oli ollut varma siitä, alkoi 23. kesäkuuta Stalinin kilpaileva rynnistys. Eihän Stalin antanut Kannaksen suurhyökkäyksen käskyä ennen kuin illalla 7. kesäkuuta, kun Saksa oli jo varmasti sidottu Normandiaan.

Kirjan liitteistä ilmenevät kaikki Elisenvaaraan liittyvät taustatiedot, aina talvisodan tuhoista alkaen. Huolellista työtä. Moni entinen huhu tulee oikaistuksi.

Kirjan nimen sana ”vaiettu” on mielestäni liian jyrkkä. Se on totta, ettei Elisenvaaran pommituksesta puhuttu 20. kesäkuuta 1944 iltauutisissa, mutta asiahan on tunnettu laajalti jo lukuisista 1950-luvun ilmailukirjoista tai muistotilaisuuksista. Ellei nyt ole osattu kertoa kuolonuhrin ja pommikoneiden kirjaimellisen tarkkaa määrää, niin tuhon kauheus toki. Evakuointihan oli käynnissä noina päivinä.

Omakohtaisena kokemuksena tiedän, että jo lauantai-iltana 21. kesäkuuta Kouvolan VR:n henkilökunta osasi kertoa aivan yleisesti liikennekatkoksesta ja suuresta uhrimäärästä.

Pekka Vanhala


Julkaistu Vapaussoturissa 5/2008