Saksan sodanjohto ei ollut valmis lähettämään jääkäreitä Suomeen vielä syksyllä 1917, koska maan poliittinen ja sotilaallinen tilanne oli yhä selkiytymätön. Mitäpä yksi pataljoona olisi satatuhantiselle venäläiselle miehitysarmeijalle voinut?

Venäjän lokakuinen bolševikkivallankumous ja Suomen julistautuminen itsenäiseksi 6. joulukuuta antoivat kuitenkin vauhtia jääkäreiden kotimaahan paluupuheille niin Saksassa kuin Suomessakin. Sekä bolševikkihallitus että Saksa tunnustivat Suomen itsenäisyyden, joten muodollisiakaan esteitä ei enää ollut.

Lopullinen ratkaisu jääkärien paluusta tehtiin, kun Pohjanmaalla alkoi 27.–28. tammikuuta 1918 kansanousu venäläisten joukkojen aseistariisunnalla ja samaan aikaan kapina eteläisessä Suomessa punakaartien ottaessa haltuun keskeiset asutuskeskukset. Jo tätä ennen oli tapahtunut yhteenottoja hallituksen joukoiksi julistettujen suojeluskuntien ja bolševikkien tukeen luottavien punakaartien välillä. Maassa vallitsi anarkia. Vapaussodasta tuli samalla myös sisällissota.

Jääkärit olivat ensisijaisesti valmistautuneet ajamaan venäläisen miehittäjän maasta. Kun miehittäjään yhtyi oman maan kansalaisia, sopi ison luudan pyyhkäistä myös heidän ja heidän ajamansa punaisen vallankumouksen ylitse.

Libaun lista

Viimeisiä päiviään Libaussa viettävä jääkäripataljoona sai uudeksi esimiehekseen Venäjän armeijasta Saksan palvelukseen siirtyneen suomalaisen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin, joka 11. helmikuuta 1918 ylensi Suomen hallitukselta saamiensa valtuuksien nojalla jääkärit seuraaviin sotilasarvoihin: majuriksi 13, kapteeneiksi 41, yliluutnanteiksi 66, luutnanteiksi 126, vänrikeiksi 157, vääpeleiksi 50, varavääpeleiksi (ylikersanteiksi) 188, aliupseereiksi (kersanteiksi/alikersanteiksi) 423 ja jefreittereiksi (korpraaleiksi) 66.

Näin Suomen armeija oli kertaheitolla saanut palvelukseensa 403 upseeria ja 727 aliupseeria. Lähinnä terveydellisistä ja kurinpidollisista syistä Saksaan jäi vielä nelisensataa jääkäriä.

Legendaarinen alahärmäläinen jääkäri Antti Isotalo sai tässä niin sanotussa Libaun listassa ylennyksen varavääpeliksi. Verrattuna vastaavaan siviili- ja sotilaskoulutustaustan omaaviin jääkäritovereihinsa olisi Isotalo hyvin voinut olla vääpeli tai vänrikkikin – olihan esimerkiksi alahärmäläisistä jääkärikollegoista vänrikeiksi ylennetty Jussi Mäki ja Nikke Pärmi, mutta ei Libaun massaylennyslista ollut aivan kaikille muillekaan oikeudenmukainen, tai sitten se oli suorastaan ylenpalttinen. Millään näkyvällä tavalla Isotalo ei kuitenkaan varavääpelin arvostaan nurissut. Sitä paitsi kotimaa odotti: sen rinnalla kaikki muu oli lillukanvartta.

Ylentämisen jälkeen jokainen jääkäri allekirjoitti sitoumuksen palvella Suomen armeijassa vähintään vuoden ajan. Sitoumuksesta kävi ilmi myös palkka. Varavääpelin kuukausipalkka oli vapaiden elinkustannusten lisäksi varsin vaatimattomat 200 markkaa.

– Eespäin voittoon, kunniaan ja kuuluisuuteen; jokainen teistä kantaa kenraalin polettinsa selkälaukussaan, päätti Thesleff päiväkäskynsä.

Päätösjuhla Trinitatis-kirkossa

Kuninkaallisen Jääkäripataljoona 27:n virallinen hajotuspäivä oli 13. helmikuuta 1918. Päätösjuhlallisuudet pidettiin Libaun Pyhän Kolminaisuuden eli Trinitatis-kirkossa. Silloin vihittiin jääkärien lippu, jossa oli valkealla pohjalla kuvattuna Suomen vaakuna sinisessä rautaristissä, kulmissa mustat preussilaiset kotkat.

Jääkäritoverien tuntemasta luottamuksesta Antti Isotaloa kohtaan kertoo, että hän sai lipunkantajan kunniatehtävän. Lippu-upseereina toimivat kapteenit Ahlroth ja Sundman. Kaikilla kolmella olivat komeat tshakoot päähineinään – harmi vain, ettei tästä juhlavasta tilaisuudesta ole säilynyt kunnollisia valokuvia.

Itsenäisen Suomen ensimmäisen joukko-osastolipun vihkimisen ja saarnan jälkeen jääkärit vannoivat sotilasvalan. Pataljoonan vanhin, jääkärimajuri Erik Jernström, ja kaksi kustakin perusyksiköstä valittua jääkäriä olivat lipun ääressä ja muut jääkärit koskettivat vasemmalla kädellään edessä olevan olkapäätä oikean käden ollessa ylhäällä. Näin siirtyi vihreätakkiselta mieheltä toiselle aina lipulle asti vala:

− Minä vannon ja vakuutan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta olevani uskollinen tälle lipulle ja uskollisesti palvelevani Suomen laillista hallitusta.

− Kuinka ihmeellistä! Täällä maitten ja merien takana seisoi nyt suomalainen mainiosti koulutetuista sotilaista muodostettu pataljoona ja vannoi omalle kaukaiselle maalleen uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan saakka, kuvasi jääkärien sairaanhoitaja Ruth Munck tai Schwester Ruth, kuten jääkärit pataljoonansa uskollista äitihahmoa kutsuivat.

Tilaisuus Trinitatis-kirkossa päättyi yhteisesti veisattuun Isänmaan virteen, joka kaikui komeasti korkeassa temppelissä. Jääkärikapteeni Arno Jaatisen mukaan:

− Monen silmissä kiilsi liikutuksen kyynel, sillä tuo virsi antoi jokaiselle horjumattoman vakuutuksen oikean asian voitosta. Tilaisuus jäi unohtumattomaksi kaikille läsnäolijoille.

Tilaisuus oli mie­leen­painuva senkin takia, että se tiesi hartaasti odotettua koti­maahan paluuta. Välittömästi sen päätyttyä jatkuivat lähtövalmistelut. Vielä samana yönä 854 jääkärin pääjoukko pakkautui matkustajalaiva Arcturukseen.

Matkatunnelmaa Antti Isotalon osalta kohotti entisestään jääkäreiden vanhimman, majuriksi ylennetyn Erik Jernströmin laivalla antama päiväkäsky, jossa kerrottiin Isotalolle myönnetystä Preussin 2. luokan Rautarististä. Suomalaisille jääkäreille Rautaristiä myönnettiin vain reilut 60 kappaletta, joten kyseessä oli merkittävä huomionosoitus.

Vaasan paraati

Suomen väliaikaiseen pääkaupunkiin Vaasaan jääkärit saapuivat juhlittuina sankareina 25. helmikuuta. Varmaan monen mielessä käväisivät tällöin Heikki Nurmion puolisen vuotta aiemmin kirjoittaman Jääkärien marssin lopettavat, taisteluun kiirehtävät säkeet:

”Sen lei­jonalippua jääkäri­en
käsi­var­ret jäntevät kantaa
yli pauhun kent­tien hurmeis­ten
päin nousevan Suomen rantaa.”

Innostuneet väkijoukot ottivat jääkärit vastaan Vaskiluodon satamassa hurraata huutaen. Isotalo muisteli sittemmin ystävälleen Erkki Räikköselle tunnetta, joka valtasi hänet sinä hetkenä, jolloin hän astui muitten jääkärien kanssa Vaasaan, niin vavahduttavana ja sytyttävänä, että hän tulisi sen aina säilyttämään elämänsä pyhimpänä muistona.

Seuraavana päivänä jääkäripataljoona piti viimeisen yhteisen paraatinsa Vaasan torilla. Jääkäreille vielä tuiki tuntematon ylipäällikkö Mannerheim tarkasti pataljoonan Vaasan marssin soidessa ja tervehti sitä lyhyellä puheella:

– Jääkärit! Minä lausun teidät tervetulleiksi kotimaahanne. Aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti synkimmältä, uskoitte te nuoret sen tulevaisuuteen. Te uhrasitte kotinne, onnenne, kaiken voidaksenne luoda onnettomalle kansallemme paremman tulevaisuuden. Johtotähtenne ei vienytkään teitä harhaan. Isänmaa tervehtii teissä parhaita poikiaan. Suomen muodostumassa oleva nuori armeija näkee teissä opettajansa ja tulevat johtajansa. Teitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä: armeijan luominen, joka pystyy tekemään Suomen vapaaksi, suureksi ja mahtavaksi. Olkaa tervetulleet joukkoomme. Eläköön jääkärit!

Mannerheimin jälkeen vuorossa oli paraatin uskonnollinen osuus, jonka aluksi veisattiin vanha luterilainen taisteluvirsi Jumala ompi linnamme. Sen aikana taaempana olleet tykit ampuivat kunnialaukauksia. Kirkkoherra I.A. Björklund piti lyhyen saarnan, jonka jälkeen maan laillisen hallituksen eli Vaasan senaatin puheenjohtaja Heikki Renvall vakuutti – kovan pakkasen ja viiman takia lyhyessä puheessaan – Suomen olevan kiitollinen jääkäreistään:

– Isänmaa ylpeänä katsoo teihin ja on varma siitä, että Suomen talonpoikaisjoukot, te johtajinaan ensi rivissä tulevat palauttamaan kansalle vapauden ja jakamattomalle isänmaalle työrauhan.

Lopuksi vaasalaiset saivat ihailla Porilaisten marssin tahdissa tapahtunutta saksalaista paraatimarssia. Vihreissä univormuissaan olevat jääkärit marssivat Preussin malliin: sivusta katsoen täsmällisesti kuin yksi mies. Myös tässä tilaisuudessa Jääkärilippua kantoi varavääpeli Isotalo. Kaupunkilaiset osoittivat monin tavoin suosiotaan, minkä jääkärijoukon sotapäiväkirja rekisteröi seuraavasti:

– Oltuansa 2–3 vuotta Saksan armeijassa on terveydelle vaarallista palata kotimaahansa syöttämisen, juottamisen ja hemmoittelun rajattomuuden takia.

Pitkälliseen juhlimiseen tai lomailuun ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä jääkäreillä oli kiire astua uusiin tehtäviinsä laillisen hallituksen armeijan kipeästi kaivattuina kouluttajina ja johtajina.

On sanottu, että valkoisilla oli sodankäynnissä kaksi etua: yleinen asevelvollisuus ja jääkärit. Totta, mutta tällöin varjoon jää vapaaehtoisten ensiarvoinen panos laillisen hallituksen sotakoneistolle. Sillä aikaa kun jääkärit kouluttivat rekryyttejä, kansanousun käynnistäneet ja rintaman muodostaneet vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset ottivat vastaan punakaartilaisten ja venäläisten rynnistyksiä. Lisäksi valkoisessa armeijassa palveli värvättyjä joukkoja.

Jääkäri Antti Isotalo.

Isotalo kantoi Jääkärilippua, kun se vihittiin ja jääkärit vannoivat uskollisuutta Suomen lailliselle hallitukselle 13. helmikuuta 1918 Libaun (nykyään Liepajan) Pyhän kolminaisuuden eli Trinitatis-kirkossa. − Kuva Simo Isotalo.

Jääkäriparaati Vaasassa 26. helmikuuta 1918 oli ainutkertainen tapahtuma. Senaattori Heikki Renvall tervehtii hallituksen puolesta jääkäreitä. Sää oli hyytävän kylmä eikä jääkäreillä ollut päällään mantteleita, joten tilaisuus oli paleltumisvaaran takia lopetettava aikaisemmin kuin oli suunniteltu.