Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itäiseen Eurooppaan syntyneistä uusista valtioista myös Puola joutui käymään pitkän ja monivaiheisen itsenäistymissodan, ennen kuin maan rajat ja parlamentaarinen järjestelmä vakiintuivat.

Suomen tilanteesta Puolan tilanne erosi siten, että Puolassa sotaa käytiin vain naapurimaita vastaan. Puolassa äärivasemmiston kannatus oli sen verran alhaisempi, että bolševistista järjestystä kaihonneiden kotimaisten ryhmien voimat eivät riittäneet kapinahankkeisiin. Sotilaallisesti suurin uhka Puolaa vastaan kohdistui kuitenkin idästä, maailmanvallankumousta ajaneen Neuvosto-Venäjän taholta.

Ensimmäisessä maailmansodassa puolalaisten asuttama alue oli keskusvaltojen (Saksa ja Itävalta-Unkari) ja tsaarin Venäjän välisenä taistelukenttänä. Molemmat osapuolet pyrkivät jo sodan aikana, rekrytoinnin tehostamiseksi, saamaan puolalaisen väestön sympatiat puolelleen lupaamalla Puolalle autonomiaa tai itsenäisyyttä, mutta sodan aikana lupauksia ei käytännössä toteutettu.

Varsinainen itsenäisen Puolan rakennustyö saattoi alkaa vasta marraskuussa 1918, kun maailmansota päättyi kaikkien edellä mainittujen osapuolten romahdukseen.

Lähtökohdat hyvät

Puolalaisten lähtökohdat itsenäisyyden rakentamiseen olivat periaatteessa varsin hyvät. Tammikuussa 1919 pidetyissä vaaleissa voittajia olivat oikeistolaiset kansallisdemokraatit, keskustalaiset talonpoikaispuolueet sekä maltillinen vasemmisto, jotka pystyivät myös sopimaan tulevan politiikan päälinjoista. Maan sisäinen rauhallisuus oli siten varmistettu.

Puolalaisten oli niin ikään helppo luoda maan puolustamiseksi heti tehokas sotaväki. Jo maailmansodan aikana Itävalta-Unkarin alaisuudessa oli taistellut niin sanottu puolalainen legioona, jonka johdossa oli eversti, tuleva marsalkka Józef Piłsudski. Legioonan ja muiden sotilaallisten muodostelmien pohjalta Piłsudski, joka valittiin marraskuussa 1918 myös Puolan valtionpäämieheksi, loi Puolan armeijan.

Suurin epävarmuustekijä Puolan itsenäisyydelle oli se, että maan rajat olivat kiistanalaiset kaikilla ilmansuunnilla. Lopulta rajakysymykset saatiin ratkaistua ilman sotaa vain etelän suunnalla; tosin sielläkin sodan syttyminen oli useaan kertaan lähellä. Taisteluja Puola kävi lännessä Saksaa, pohjoisessa Liettuaa ja idässä Neuvosto-Venäjää sekä kansallismielisiä ukrainalaisia vastaan. Merkittävänä pontimena oli maan suurvaltamenneisyyden elähdyttämien puolalaisten halu ulottaa Puolan rajat joka suunnalla niin kauas kuin mahdollista. Puola ei siis ollut pelkästään puolustamassa itsenäisyyttään vuosina 1918–1921, vaan se kävi myös selkeitä valloitussotia.

Hyökkäys Saksaan

Lännen suunnalla Puolan tavoitteena oli liittää Puolaan kaikki Saksan itäalueet, joissa oli merkittävää puolalaisasutusta. Lisäksi Puola tavoitteli itselleen merenrantayhteyttä ja Sleesian teollisuusalueita. Hyökkäys Saksan suunnalle ja sen tueksi nostatettu kansannousu Posenin (Poznan) alueella alkoi tammikuussa 1919. Puolalaiset saivatkin Posenin alueen haltuunsa jo tammikuun aikana, mutta muualla Saksan rajavartiojoukot onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja rintamalinjat vakiintuivat alkukeväästä lähes entiselleen.

Kesällä 1919 Versailles’n rauhansopimuksessa Puola sai kuitenkin maailmansodan voittajavaltojen tuella Posenin lisäksi niin sanotun Puolan käytävän alueen, joka katkaisi Itä-Preussin maayhteyden muuhun Saksaan.

Puolalaiset eivät siltikään olleet tyytyväisiä lännen aluevoittoihinsa. Sleesiassa puolalaiset ryhtyivät elokuun 1919 ja maaliskuun 1921 välisenä aikana peräti kolme kertaa aseelliseen kapinaan alueen liittämiseksi Puolaan. Saksalaiset vapaajoukot (Freikorps) kukistivat nämä yritykset muutaman viikon taistelujen jälkeen, mutta lopullisen ratkaisun sanelivat Sleesiassakin länsivallat. Pohjautuen osin Sleesiassa järjestettyyn kansanäänestykseen mutta sitä Puolan eduksi tulkiten länsivallat sallivat lokakuussa Puolan ottaa haltuunsa Sleesian tärkeimmät teollisuusalueet (muun muassa Krakovan).

Puna-armeijaa vastaan

Voitot lännessä olivat Puolan talouden kannalta tärkeitä, mutta koko maan kohtalo ratkaistiin idän sotarintamalla. Sota Neuvosto-Venäjää vastaan oli alkanut helmikuussa 1919, kun Saksan joukot maailmansodan aselepoehtojen mukaisesti vetäytyivät länteen. Saksalaisten kintereillä seurasi puna-armeija, jonka tavoitteena oli edetä suoraan läntiseen Eurooppaan levittämään bolševismia.

Venäjän sisällissodan takia puna-armeijan voimat eivät kuitenkaan riittäneet puolalaisten lyömiseen: kummallakin puolella oli tuossa vaiheessa käytettävissä vajaat 100 000 miestä. Kevään ja kesän 1919 kuluessa puolalaiset päinvastoin työnsivät puna-armeijaa taaksepäin ja valtasivat koillisen suunnalla muun muassa Vilnan ja Minskin ennen kuin sota jäykistyi noin puolen vuoden ajaksi asemasodaksi.

Hyökkäys Ukrainaan

Samaan aikaan Puola kävi hyökkäykseen Ukrainan kansallista hallitusta vastaan. Jo marraskuussa 1918 puolalaiset joukot olivat saaneet haltuunsa Länsi-Ukrainan tärkeimmän kaupungin Lvovin.

Touko-kesäkuussa 1919 puolalaiset jatkoivat hyökkäystä kauemmaksi kaakkoon, mikä pakotti Ukrainan taipumaan aselepoon ja rajojen vakiinnuttamiseen syvälle ukrainalaiselle alueelle. Itsenäinen Ukraina kävi näet samaan aikaan kamppailua elämästä ja kuolemasta puna-armeijaa vastaan, eikä siltä riittänyt tarpeeksi joukkoja oman länsirajansa puolustamiseen.

Suurhyökkäys itään

Lopullinen voimainmittelö Puolan ja Neuvosto-Venäjän välillä oli vielä edessä. Syksyn ja talven aikana 1919–1920 kumpikin osapuoli toi kentälle runsaasti lisää joukkoja, kun muut rintamasuunnat oli saatu vakiinnutettua: nyt miesvahvuus kohosi kummallakin puolella lähes puoleen miljoonaan.

Puola aloitti sodan viimeisen vaiheen maaliskuun lopulla 1920 suurhyökkäyksellä, joka kohdistui rintaman keskiosiin. Parissa viikossa puolalaiset olivat edenneet Kiovaan saakka. Puna-armeija ryhtyi kuitenkin vastahyökkäykseen, valtavaan pihtiliikkeeseen, jonka tarkoituksena oli saartaa puolalaiset toisaalta Minskin, toisaalta Lvovin kautta. Jättimotti jäi syntymättä, mutta venäläiset bolševikkijoukot etenivät joka tapauksessa elokuuhun mennessä Varsovan edustalle saakka, ja Puolan odotettiin yleisesti sortuvan. Sodassa koettiin kuitenkin vielä yksi ratkaiseva käänne, niin sanottu Veikselin ihme.

Veikselin ihme

Puolalaisten motivaatio oli kohonnut sitä mukaa, kun rintamalinja siirtyi kohti varsinaisen Puolan ydinalueita: nyt oli todella kyse koko itsenäisen ja kansanvaltaisen Puolan olemassaolosta. Vielä säilyneen taktisen reservin ja uuden talonpoikaisnostoväen turvin Puolan sodanjohto onnistui pysäyttämään puna-armeijan hyökkäyksen elokuun alkupuolella ja käymään vahvaan vastaiskuun heti sen jälkeen.

Syyskuun puoliväliin mennessä puolalaiset olivat uudelleen työntäneet rintamalinjan Minskin tasalle, minkä jälkeen molempien osapuolten voimat olivat suurin piirtein lopussa. Välirauha lokakuussa 1920 ja rauhansopimus maaliskuussa 1921 solmittiin kutakuinkin vakiintuneen rintamatilanteen pohjalta.

Vilnan kysymys

Vihoviimeinen offensiivi Suur-Puolan luomiseksi nähtiin lokakuussa 1920. Puola havitteli historiallisista syistä itselleen myös Liettuan aluetta, ja vähintäänkin Vilnan seudun liittäminen Puolaan nähtiin Puolassa oikeutettuna.

Vilnan alue oli ollut puolalaisten joukkojen miehittämä huhtikuusta 1919 heinäkuuhun 1920. Puna-armeija oli vallannut sen oman suurhyökkäyksensä aikana, mutta vetäytyessään se oli luovuttanut kaupungin Liettuan kansalliselle hallitukselle. Länsivaltojen näkemyksen mukaan Vilna kuului Liettualle, eikä Puola halunnut ehdoin tahdoin ajautua diplomaattiseen välirikkoon länsivaltojen kanssa, mihin suora hyökkäys Liettuan kimppuun olisi varmasti johtanut. Siksi Puola noudatti ovelampaa taktiikkaa.

Lokakuun alussa 1920 Vilnasta hieman etelään sijoitettuna ollut puolalainen divisioona nousi muodollisesti kapinaan Puolan valtiojohtoa vastaan ja marssi Vilnaan. Yllätetyt liettualaiset rajajoukot pystyivät vain hajanaiseen vastarintaan. ”Kapinoiva” kenraali muodosti Vilnasta ja sen lähiympäristöstä näennäisesti itsenäisen Keski-Liettuan tasavallan, joka paria vuotta myöhemmin liittyi epämääräisen kansanäänestyksen perusteella Puolaan.

Suur-Puola oli syntynyt

Puolan valtiojohdon epäilemättä masinoima tapahtumasarja Vilnassa herätti paljon diplomaattisia vastalauseita, mutta Puola virallisesti pesi kätensä tapahtuneesta. Länsivallatkaan eivät lopulta olleet valmiita katkaisemaan suhteitaan Puolaan, jota ne pitivät sen sotamenestyksen perusteella Keski-Euroopan lukkona toisaalta bolševismia, toisaalta Saksan itäisiä valtapyyteitä vastaan.

Puolalaiset olivat siten onnistunut Suur-Puolan luomisessa, joskin se oli vaatinut varsin paljon uhrauksia. Lisäksi valloitussotien perintönä olivat jännittyneet suhteet naapureihin lähes joka ilmansuunnalla. Sillä oli omat seurauksensa parikymmentä vuotta myöhemmin uuden suursodan puhjetessa. Silloin puolalaisille ei juuri herunut naapureilta sympatiaa, sotilaallisesta avusta puhumattakaan.

Kari Alenius
Kirjoittaja on itäisen Euroopan historian dosentti Oulun yliopistossa. Hänen Latvian vapaussotaa käsittelevä artikkelinsa julkaistiin Vapaussoturissa 4/2006 ja Liettuan vapaussotaa numerossa 1/2007.

Julkaistu Vapaussoturissa 3/2008

Puolalaisen legioonan upseereita syksyllä 1914. Keskellä eversti Piłsudski.

Józef Piłsudski (1867−1935) marsalkkana. Vuodesta 1926 kuolemaansa saakka Piłsudski hallitsi Puolaa käytännössä diktaattorina. − Kuvat Oulun yliopiston historian laitos.

Puola vuonna 1920. − Kartta Kalervo Hovin teoksesta Puolan historia.