Keväästä 1917 lähtien järjestysvallan hallinta Suomessa vaikeutui ja kärjistyi, koska porvarit ja sosialistit eivät kyenneet yhteisymmärryksessä muodostamaan lakiin perustuvaa järjestysvaltaa. Sosialistien vaikutusvalta miliisilaitoksessa kasvoi.

– Kun maassamme Venäjän suuren vallankumouksen tapahduttua v. 1917 muutettiin poliisilaitokset miliisilaitoksiksi, jouduin minäkin, kuten niin monet työtovereistani, erotetuksi toimestani Helsingin poliisilaitoksen ratsastavalta osastolta siitä syystä, että en ollut alistunut ottamaan taskuuni punaista jäsenkirjaa ja käymään kansantalolla Sirkuskatu 8:ssa pidetyissä kokouksissa, muisteli Edvard Kilponen.

Tämä artikkeli perustuu ratsukonstaapeli Edvard Kilposen Viipurissa vuonna 1936 kirjoittamiin vapaussotamuistelmiin.

Huliganismi yltyi

Koska maassa vallinnut levottomuus ei ottanut laantuakseen, olivat erotetut poliisit haluttua työvoimaa yksityisissä liikelaitoksissa. Niinpä Kilponenkin pestautui järjestyksenvalvojaksi erään yrityksen palvelukseen.

– Sain pian kuulla, että entiset poliisit ovat erittäin haluttuja suurliikkeitten palvelukseen, koska näihin voi paljon paremmin luottaa kuin miliiseihin, jotka olivat täysin kykenemättömiä ja haluttomiakin hillitsemään yhä yltyvää huliganismia.

Venäläinen sotaväki

Laajaa paheksuntaa herätti eritoten venäläisen sotaväen rehottava hulinointi. Tilanteet saattoivat kärjistyä vakaviksi, kun humalaisten venäläisten liipaisinsormi tuntui olevan liiankin herkässä. Eräänkin kerran Kilponen tovereineen tapasi omenavarkaissa olevia venäläisiä. Tilanne meni niin pitkälle, että syntyi tulitaistelu.

– Nämä laukaukset olivat ensimmäiset, jotka ammuin ryssiä vastaan. Edellä mainitut ryssien varastelemisretket lisäsivät vihaani ryssiä vastaan; aloin tällöin hartaasti toivoa sitä hetkeä, jolloin saisin tilaisuuden ruveta jatkamaan ryssien takaa-ajoa aina niin pitkälle, ettei heidän kaalinhajunsa enää Rajajoen tällä puolen tuntuisi.

Ainakin yhtä omenavarasta saatiin vähintään haavoitettua, sillä paikalta tavattiin verijälkiä. Järjestyksenvalvojat sitä vastoin selvisivät kahakasta naarmuitta.

Suojeluskunnat syntyvät

Tilanne maassa oli käsin kosketeltavan kriittinen syksyyn 1917 tultaessa. Viimeistään silloin huomattiin, että kansa oli jakautumassa kahteen leiriin. Jos tsaarinvallan kukistuminen oli otettu vastaan riemuiten lähes kaikissa kansankerroksissa, syksyllä 1917 yhteisymmärryksen tie oli kuljettu loppuun.

Sosialistiradikaalit agitoivat kannattajiaan vallankumoukseen ja työväen järjestyskaarteja syntyi lähes joka niemeen ja notkelmaan. Näiden vastavoimaksi syntyivät kyläpalokunnat ja suojelukaartit eli suojeluskunnat.

Saksanniemen kartano

Lähes koko maassa elettiin levottomuuden ilmapiirissä, eikä pääkaupunki ollut poikkeus. Uudenmaan läänin maaherrana toimi everstiluutnantti Bruno Jalander, joka antoi elokuun lopulla käskyn perustaa 200 miehen vahvuinen ratsuosasto varmistaakseen järjestyksen säilymisen. Se vastasi jotakuinkin nykyajan mellakkapoliisia, jota johdettiin sotilaallisen osaston tavoin.

Sijoitus- ja koulutuspaikaksi vuokrattiin Porvoon lähellä sijainnut Saksanniemen kartano. Nimekseen osasto sai Järjestyslipusto. Päälliköksi määrättiin ratsumestari Gaston Ahrenberg ja varapäälliköksi komisario Pekka Kuokkanen.

Samoihin aikoihin kun Jalander antoi käskynsä, Kilposta tapaamaan tuli ratsukonstaapeli Johan Fallström. Hän ilmoitti olevansa komisario Kuokkasen asialla ja Kilposen tuli viipymättä ottaa tähän yhteyttä.

Hevosia ostamaan

Kilponen sai Kuokkaselta ohjeeksi ottaa yhteys entiseen ratsukonstaapeli Nestor Lindbergiin, jonka kanssa tämän tuli lähteä Lahteen ostamaan hevosia perustettavalle osastolle.

Lahdessa hevoset osoittautuivat kelpaamattomiksi, joten matka jatkui Mikkeliin. Sieltäkään ei sopivia elikoita löytynyt, joten matkan tulos oli jäädä nollaksi. Mikkelissä kuitenkin kuultiin, että seuraavaksi päiväksi oli kuulutettu hevosten ostotilaisuus Pieksämäelle, jonne vielä päätettiin lähteä. Tulos oli jälleen laiha ja mielet siksi apeat.

– Ostotilaisuuden päätyttyä kävelimme Pieksämäen kirkolle jalkaisin. Tiellä kohtasimme markkinapaikalta kotiinsa ajavia savolaisia, jotka olivat katkeria siitä syystä, kun ei heidän hevosensa olleet kelvanneet. Niinpä huusivat nämä meille: ”Niä kuuluvattii olovan Helsinkin vanhoja polisseja, jotka ovat perustaneet lahtarikuartin.”

Pieksämäeltä lähdettiin vielä Kuopioon, josta onnistuttiin ostamaan yksi tarkoitukseen soveltuva hevonen ja palattiin Saksanniemeen.

Paronista renkiin

Miehiä ja hevosia saapui päivittäin koko Etelä-Suomen alueelta, joitakuita kauempaakin. Lokakuun puolivälissä palveluksessa oli kaavaillut 200 miestä. Harjoituksia sekä ratsain että marssien suoritettiin ahkerasti.

– Jokaisen oli tinkimättä noudatettava annettuja määräyksiä ja tehtäviä, riippumatta siitä, että joukkoon kuului paronista renkiin saakka miehiä, muisteli Kilponen.

Sekasorto Saksanniemellä

Saksanniemessä päivät kuluivat ahkerasti harjoitellessa. Vastapainoksi miehille myönnettiin myös lomia. Niinpä Kilponen suuntasi matkansa kohden Helsinkiä, jossa tuli pian pidätetyksi. Punakaartilaisten ”korkea raati” tivasi tietoja Saksanniemen oloista, aseistuksesta yms. Kilponen laskettiin vapaalle jalalle sen jälkeen, kun oli antanut sitoumuksen siitä, ettei enää taistelisi työläisiä vastaan. Lisäksi vaadittiin käymään joka ilta IV poliisiasemalla näyttäytymässä.

Vapaalle päästyään Kilponen muutti ulkonäköään, mm. ajelemalla viiksensä ja lähti kohti Porvoota. Saksanniemellä asiat olivat sekamelskan vallassa.

Vaikka koulun perustaminen ja sen toiminta oli pyritty salaamaan, tietoja tihkui sosialidemokraattiselle lehdistölle. Esimerkiksi Työmies-lehden sivuilla hyökättiin voimakkaasti Järjestyslipustoa vastaan. Niinpä 17. marraskuuta 1917 ylivoimainen punakaartilaisjoukko hyökkäsi paikkakunnalle, murhaten kaksi kurssilaista.

Kohti Pohjanmaata

Kesken jäänyttä kouluttamista päätettiin kuitenkin jatkaa ja hajaantuneet saksanniemeläiset suuntasivat matkansa Pohjanmaalle.

Pohjanmaalla oli harjoitusten ohella mahdollisuus tutustua sikäläiseen elämänmenoon. Kilponen kertookin, kuinka ylihärmäläisen koulunopettajan Jussi Viitasalon pihamaalla oli eräänä päivänä ollut ihmisiä ja hevosia niin kuin markkina-aikana ikään.

– Talossa oli körttiläisten seurat ja seurojen väki kyseli minulta iltasta syödessämme Etelä-Suomen ja erittäinkin Helsingin tapahtumia ja kuulumisia, ihmetellen kovasti sitä, miksi annetaan siellä punaisten ja ryssien terrorisoida rauhassa ihmisiä. Vaikka koetin selittää, etteivät meikäläiset mahda niille rosvoille mitään siitä syystä, kun ei ole aseita ja joukkojen lukumäärän nähden heillä on ylivoima. Selitystä eivät nämä kuitenkaan hyväksyneet. Eräs 60–70 v. vanha ukko huomautti, että onhan siellä viikatteita, joilla saattaa konilta kauloja katkaista.

Vapaussota alkaa

Talonpoikaisarmeijan joukkoja alettiin keskittää strategisesti tärkeisiin kohteisiin jo ennen kuin itse vapaussota – tammikuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä 1918 – alkoi. Miehiä matkasi muun muassa Kauhavalta Lapualle.

– Matka Kauhavalta Lapualle oli melko lailla jännittävä, sillä tiedossamme oli, että Lapualla on täysissä varusteissa oleva ryssien joukko-osasto, eikä meillä ollut monellakaan edes kunnon puukkoakaan aseena, puhumattakaan sitten ampuma-aseista, muisteli Kilponen.

Pimeän turvin nukkuvat venäläiset yllätettiin laukaustakaan ampumatta. Näin saatiin kipeästi kaivattua aseistusta. Matkaa jatkettiin marssien Seinäjoelle.

Seinäjoen valtaus

Ohimennen Kilponen mainitsee muistelmissaan, että olleessaan järjestäytyneinä marssivalmiiksi, ilmestyi jostakin valokuvaaja, joka nappasi heistä ohessa julkaistavan valokuvan Lapuan kirkon juurelta. Koska Kilponen oli joukon johtajana, seisoo hän rivistönsä ensimmäisenä.

Seinäjoen valtaus ei sujunut yhtä verettömästi kuin Lapuan, niin paljon venäläistä sotaväkeä paikkakunnalla majaili. Tammisunnuntaina tilanne oli kuitenkin jo jotakuinkin hallinnassa ja samalla päivämäärällä senaatti nimitti Suomen Armeijan ylipäälliköksi kenraaliluutnantti Mannerheimin, joka tuolloin oli tuiki tuntematon mies valtaosalle suomalaisista.

Päämajan vartiopäällikkö

Seinäjoella ylipäällikön päämaja asettui pitkiin matkustajavaunuihin ratapihan sivuraiteille. Joukkoja harjoitettiin kuumeisella kiireellä. Kilposen joukko-osasto sai käyttöönsä hevoset ja nimettiin Uudenmaan Rakuunarykmentiksi. Kilponen itse määrättiin päämajan vartiopäällikön tehtäviin.

– Mainitussa tehtävässä sain kokea yhtä ja toista… Olin juuri muuttanut vahdit ja asettanut erään ylihärmäläisen poikasen esikuntavaunujen läheisyydessä olleelle portille vahtiin, kun ylipäällikkö palasi ravintolasta tarkoituksella mennä suoraan vaunuunsa ja yrittäen kulkea vartiopojan ohi portin kautta, kun vartiopoika tämän huomattuaan asettui tanakasti vastaan ja vaati tunnussanaa. Ylipäällikkö selitti olevansa kenraali Mannerheim, mutta ei sekään selitys vakuuttanut mitään poikaan, vaan vaati tämä ehdottomasti tunnussanaa. Viimein ylipäällikkö ilmoitti tunnussanan, jolloin poika väistyi syrjään ja asettui kunniantekoasentoon. Ylipäällikkö kiitti poikaa ja taputti tätä olalle.

Yksi mies talosta

Kuten tunnettua, Pohjanmaa lähti innolla mukaan vapauttamaan maata vieraan vallan ikeestä. Päivänä eräänä Kilponen pistäytyi tarkastusmatkallaan johonkin seinäjokelaiseen taloon. Astuttuaan tupaan hän huomasi, että käynnissä oli ollut juuri melkoinen tappelu. Talon irtaimistoa lojui hujan hajan pitkin tupaa. Keskellä istui vanha harmaahapsinen mies, jota puhuteltiin isännäksi.

Emäntä oli sitomassa isännän kuhmuja ja haavoja, joita oli eri puolilla ruumista. Tiedusteltaessa mitä oikein oli tapahtunut, emäntä alkoi selittää rauhallisesti, että isäntä ja renki-Matti olivat hieman koetelleet kumpi heistä saa lähteä rintamalle. Matti oli voittanut ja saanut siis luvan lähteä maataan puolustamaan.

– Joo, arpa lankesi Matille, oli isännänkin vastaus. Periaatteenahan tuolloin oli, että yksi mies talosta sai sotaan lähteä.

Vilppulan rintamalle

Kilposen tie vei Vilppulan rintamalle ja sieltä edelleen muille paikkakunnille, kuten Länkipohjaan. Punakaartilaisten vallankaappaushaaveet alkoivat vääjäämättä valua tyhjiin. Laillisen hallituksen joukot etenivät ja kapinajoukkojen uho oli alkanut muuttua heidän omaksi tappiokseen.

Tappioiden seuratessa toistaan punaiset yrittivät etsiä syyllisiä tapahtumille. Yhdeksi tällaiseksi syntipukiksi lienee joutunut Längelmäen kirkkoherra Iisakki Virtanen, jota kait epäiltiin 12. maaliskuuta 1918 koetun tappion – Hämepohjassa ja Eväjärvellä – aikaansaajaksi. Kapinallisten hyökkäyksen tiedustelu- ja salaamisoperaatiot olivat olleet olemattomat ja tästä syystä laillisen hallituksen joukot olivat yllättäneet rinta rottingilla hyökänneet punaiset täydellisesti.

Samaisen päivän iltana, jolloin kapinalliset olivat kärsineet tappionsa, pastori Virtanen murhattiin. Todennäköisesti hänen epäiltiin kavaltaneen punakaartilaiset valkoisille. Surma on sälytetty peltiseppä Oskari Mäkisen tunnolle.

Villit huhut

Pastori Virtasen surma herätti yleistä paheksuntaa laajoissa kansalaispiireissä, sillä hengenmiehen pappilassa oli hoidettu niin valkoisten kuin punaistenkin haavoittuneita. Jaakko Paavolaisen ja Heikki Ylikankaan teoksissa mainitaan Virtasen tulleen ammutuksi maantielle pappilansa edustalle.

Murhasta alkoi kiertää mitä erilaisimpia huhuja. Liekö Edvard Kilponenkin ollut näiden villien huhujen uhri, sillä hän kertoo muistelmissaan tapauksesta?

– Jatkoimme sitten marssia Längelmäen kirkonkylän ohi Eräjärveä kohti. Längelmäellä olivat punaiset rosvot naulanneet papin ristille ja asettaneet nenälle silmälasit ja pönkittäneet raamatun käsiin. Tämä oli petomaisen julmaa.

Kiviniemen kartano

Kiviniemen kartanon lähellä sukeutui kiivas taistelu, joka päättyi punaisten epäjärjestyneeseen pakenemiseen. Majoituspaikkana kapinallisilla oli ollut suuri kartano, jonka irtaimiston he olivat lähtiessään tyystin tuhonneet. Kirjasto oli revitty kappaleiksi ja sohvat rikottu.

– Jo pihaan tullessa huomasi, että talossa olivat majailleet äärimmäisen raa’at roistot, kauhisteli Kilponen ja jatkoi:

– Ulkona oli kartanon käymälän oven eteen asetettu raamattu astinlaudaksi.

Eräästä kartanon huoneista tavattiin ”punainen ryssän solttu.” Tämä oli sopertanut kauhunsekaisesti huonolla suomenkielellään:

– Minä olemas laktari.

– Ryssä komennettiin astumaan ulos huoneesta, jolloin eräs pojistamme ampui hänet heti rappusten eteen, kirjasi Kilponen muistelmiinsa.

Kukku on

Rakuunoiden sotataival jatkui. Viimein he asettuivat Hämeenlinnaan majoittuen linnan liepeillä oleviin rakennuksiin. Sota oli käytännöllisesti katsoen loppu ja itsenäisen Suomen ensimmäinen vapaustaistelu viety päätökseen.

Loputtomat vankijonot soljuivat linnan pihalle. Kymmenien tuhansien punaisten sulkeminen vankileireille odottamaan oikeudenkäyntiään synnytti kansallisen murhenäytelmän, sillä nälkä ja taudit verottivat tuhansien hengen.

– Saksalaiset olivat vankeja käsitellessään käytännöllisiä. Yksi koppasi haaroja ja huusi kirjanpitäjälle: ”Kukku on,” siltä se ainakin kuulosti. Olikin vaikea miehiä ja naisia erottaa toisistaan, koska nämä olivat samoin puettuja. Lisäksi olivat molemmilta hiukset leikatut lyhyiksi ja olivat kaikilla kasvot mustiksi päivettyneet, kertoo Kilponen.

Poliisijoukosta sotaväeksi. Järjestyslipusto lähdössä 28. tammikuuta 1918 Lapualta valtaamaan Seinäjokea. Edvard Kilponen oikealla joukon johtajana. – Kuva Sotamuseo.

		Järjestyslipustosta eli saksanniemeläisistä kehittyi vapaussodassa Uudenmaan Rakuunarykmentti, itsenäisen Suomen ensimmäinen ratsuväen joukko-osasto. Kuvassa rakuunat harjoituksissa päämajakaupunki Seinäjoella. − Kuva Sotamuseo.