Jochims lomalla

Anton Jokinen palveli jääkäripataljoonan 2. komppaniassa peitenimellä Jochims. Hän oli muuttanut Saksaan jo ennen maailmansotaa ja oli avioitunutkin saksattaren kanssa.

Kesällä 1915, alokasajan päätyttyä, Jokinen-Jochims anoi ja sai kolmen vuorokauden loman Hampuriin vaimoaan tapaamaan. Perillä jääkärimme kuitenkin juhli niin perusteellisesti, ettei huomannut lomansa jo loppuneen. Kun tolkku palasi, hän sähkötti komppanianpäällikölleen kapteeni Badelle:

– Bin krank. Kann nicht kommen. Herzliche Grüsse. Jochims. (Olen sairas. En voi saapua. Sydämelliset terveiset. Jochims.)

Ankaran miehen maineessa kulkenut kapteeni Bade nauroi makeasti sähkeelle, joka oli varmasti ainutlaatuinen keisarillisen Saksan sotaa käyvässä armeijassa. Jokista odotti kuitenkin 14 vuorokautta purkaa, kun hän lopulta palasi Lockstedtin leirille.

Kapteeni kylpyyn

Kapteeni Badeen liittyy toinenkin kasku. Pioneerikomppaniassa oli ketjussa ja harjoitteli käskyn läpikuljettamista. Käsky oli:

– Herr Hauptman Bade soll hierherkommen (Herra kapteeni Baden olisi tultava tänne).

Käsky tuli perille seuraavana:

– Herr Hauptman soll baden gehen (Herra kapteenin olisi mentävä kylpyyn).

Mitä mies sanoo?

Jääkäripataljoona oli kokoontunut katselmukseen Libaussa keväällä 1917. Varuskunnan komentaja, kenraali von Alten silmäili rivejä ja pysähtyi pienikokoisen, hieman onnettoman oloisen jääkärin kohdalla.

Vilusta värisevä mies oli värvätty pataljoonaan Pohjois-Ruotsin metsätyömailta parempien ansiomahdollisuuksien toivossa. Kenraali von Alten kysyi:

­– Nun, mein Sohn, weshalb sind Sie hierhergekommen? (No, poikani, mikä sai teidät tulemaan tänne?)

Tulkin tehtävää hoitanut Gruppenführer eli ryhmänjohtaja Pelle Ekholm käänsi kysymyksen:

– Ukko tuossa kysyy, miksi olet tullut tänne.

– No kun minä kuulin niistä hyvistä tienesteistä, selvitti jääkäri.

– Was sagt der Mann, kysyi kenraali ryhmänjohtajalta, mitä mies sanoo?

– Herr General, er sagt dass er hierhergekommen ist um für sein Vaterland zu kämpfen (Herra kenraali, hän sanoo tulleensa taistelemaan isänmaansa puolesta.)

– Gut, mein Sohn, gut mein Sohn (Hyvä poikaseni, hyvä) myhäili kenraali tyytyväisenä ja taputti jääkäriä olalle.

Tässä lepää…

Jääkärijoukon yksi omalaatuisimmista kujeilijoista oli konekiväärikomppaniassa palvellut helsinkiläinen Juho Sairio, joka myös ”Jussi Häiriönä” tunnettiin. Kerran Libaussa oloaikana hän pystytti jostain ”besorkkaamansa” vinopuisen, venäläismallisen hautaristin sänkynsä päähän. Ristiin hän oli kirjoittanut liidulla:

– Tässä lepää Jussi Sairio. Jos joku kavereista herättää minut ennen klo 8.00, niin on päätään lyhyempi.

Hundert Ammuu

Niin ikään konekiväärikomppaniassa palveli muuan sanavalmis länsisuomalainen varakkaan talollisen poika. Kun komppanianpäällikkö kysyi hänen siviiliammattiaan, vastasi mies omatekoisesti:

– Ik pin Vinlant kroosse kivinavetta. Vantsik Pferde und hundert Ammuu.

Herra metsänhoitaja

Saksalaiset aliupseerit saattoivat ihmetellä, kuinka paljon jääkäreissä – etenkin sen akateemisessa alkuvaiheessa – oli kouluja käyneitä miehiä. Eräskin vääpeli tiukkasi Sulo-Weikko Pekkolalta, sittemmin tunnetulta pommarilta ja seikkailijalta, kuka hänet oli opettanut kirjoittamaan.

– Mamma on opettanut, vastasi Pekkola, jonka äiti oli kansakoulun opettaja.

– Ei, kyllä sinä täällä sotaväessä olet sen taidon saavuttanut. Mikä olit siviilissä?

– Metsänhoitaja, vastasi Pekkola.

– Älä yritä syöttää minulle pajunköyttä. Metsänhoitaja on Saksassa jo suuri herra.

– Minä olen myös komppanian suurin ja minulla on komppanian suurin saapas, vastasi Sulo-Weikko Pekkola kyllästyneenä, ja jos et äkkiä lopeta tyhmiä kyselyjäs, saat sen komppanian suurimman herran suurimman saappaan peräpukamiis!

Julkaistu Vapaussoturissa 4/2006

		Lauri Malmbergin piirros jääkärikoulutuksen yhdenmukaistavasta vaikutuksesta. Vasemmalla koulutettava aines, oikealla siitä muodostettu komppania.

		”Was sagt der Mann”, kysyi kenraali suomalaiselta jääkäriltä