Laulun voimalla

Toukokuu 1919. Oli menetetty Aunuksen kaupunki ja peräydyttiin Alavoisiin ja Tuulosjokivarsille, jossa saatiin vähän hengähtää ja järjestää uudelleen väsyneitä joukkoja. Alkoi uusi offensiivi päin inhaa itää! Allekirjoittanutkin pyrki komppanioineen samaan suuntaan.

Pataljoona, johon komppaniani kuului, suuntasi hyökkäyksensä Pikku-Suurmäkiä, Nurmoilaa ja Latvajokivartta vihollisen kintereillä itään päin. Oli pelättävissä vihollisen hyökkäystä joukkojemme selän taakse, joten komppaniani sai tehtäväksi Latvajoki-suunnan varmistuksen.

Vapaus-lehden kannessa

Marssimme metsäpolkuja määräpaikkaa kohti, mitä tietä vihollisemme perääntyi. Näin polulla sanomalehden. Päällimmäisenä otsikkona huomasin suurilla lihavilla kirjaimilla painetun oman nimeni. Olin tietysti utelias toteamaan, mitä asia koski, ja kun niin komiasti oli nimeni präntätty.

Otin lehden käteeni ja totesin sen Vapaus-lehdeksi, painettu Pietarissa, jossa selostettiin minkälaisista roistojoukoista lahtarien joukot oli kokoonpantu. Allekirjoittanut sai kunnian esiintyä jonkinlaisena näytteenä, jossa selostettiin rikollisuuteni ja koko sukuni esi-isiä myöten niin loistavasti, että siinä olisi "Sasu Verisen" (Suomen Sosialidemokraatti -lehden pakinoitsijanimimerkki Sasu Punainen, toim. huom.) esitystaito jäänyt kalpeaksi.

Naureskelin itsekseni lukiessani pitkää ansioluetteloani ryssänmaalla painetusta lehdestä ja ajattelin ylpeänä, että miksiköhän tekijäksi ne oikein minut lukeekaan, kun kannattaa noin paljon paperia haaskata…

Hanuria hartian voimalla

Oltuamme pari päivää varmistamassa mainittua suuntaa, sain pataljoonan komentajalta määräyksen marssia joukkoineni Pikku-Suurmäen kautta Nurmoilan tielle ja sitä tietä Latvajoen itäpuolelle ja valloittaa Latvan kylät.

Lähdimme marssille aamupuolella yötä kauniina kesäkuun yönä. Mitään pahaa aavistamatta lähestyimme Pikku-Suurmäkiä. Pitääkseni unisia ja väsyneitä poikia reippaalla marssituulella komensin erään komppanian hanuria soittelevan härmänpojan pikkuratsuni selkään ja soittamaan jotain marsseja, että matka joutuisi helpommin.

Poika soittelikin hartian voimalla härmäläisiä laulujaan, johon koko komppania yhtyi, kun odottamattamme ilmestyi mies eteemme, vaatien pysäystä. Tunsimme merkeistä, että mies kuului retkikuntalaisiin, ja sai kai varmuuden, ette emme olleet myöskään ryssiä, vaikka tulimmekin itäiseltä suunnalta.

Nyt vasta selvisi meille todellinen tilanne ja se vaara, mikä uhkasi koko komppaniaa.

Mainittuun kylään oli nimittäin lähetetty joukkue miehiä parin konekiväärin kanssa varmistamaan myöskin samaa itäistä suuntaa, mistä olimme juuri tulossa, eikä heillä ollut mitään tietoa komppaniani tulosta, joten olettivat ryssäin tulevan ja valmistautuivat meitä vastaanottamaan murhaavalla tulellaan, joka ilman hanurin soittajaa olisi voinut olla hyvinkin kohtalokas. Mutta kuullessaan kaikille tutun härmäläisen sotalaulun, aavistivat laulumme perusteella, että ryssiä emme voineet olla, ja niin pelastin komppaniani varmalta tuholta hanurin ja poikain yhteisen rallatuksen ansiosta.

Laulaa loilottaen lämpimikseen

Toisen kerran pelastivat samaiset laulut minut Vienan Karjalan retkellä pari vuotta myöhemmin. Tšolmon taistelussa hidastelin niin kauan, että jäin jälkeen pataljoonastani ja monien onnellisesti päättyneitten yritysten jälkeen ajelimme parin karjalaisen hevosmiehen kanssa soitten ja metsien halki Kontokkia kohti.

Ajellessamme erään suoniityn poikki istuin etumaisessa reessä nokisena, nälkäisenä, väsyneenä ja viluisena, noin pari kilometriä mainitusta kylästä. Meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, omistaako kylän meikäläiset vai punaiset, mutta muutakaan mahdollisuutta ei ollut, kun koettaa pyrkiä ottamaan selvää tilanteesta.

Hiljalleen ajellessamme laulaa loilotin lämpimikseni eteläpohjalaisia viisuja, kun odottamatta komennettiin seis. Ajattelin tietysti, että joko tuli matkan pää. Olimme lakealla suolla, joten pakokaan ei tulisi kysymykseen ja komennus kuului hyvin läheltä metsän suojasta.

Moukan tuuri ja hyvä humoori

Mutta lopuksi selvisi, että vähemmän kaunis ääneni pelasti nälkäisen olemukseni ainakin toistaiseksi. Vartion päällikkönä sattui olemaan eräs vuokkiniemeläinen poika Titoff (nykyisin Titola), mikä jo aikaisemmin oli asunut Härmässä ja tunsi ääneni, ja komensi miestensä jo ojennetut kiväärit alas.

Nuotioilla palaneet ja mustuneet kamppeeni kirkiisilakkeineen ja pitkine partoineen tekivät olemukseni täysin ryssän näköiseksi ja olettamus, että olemme etumaisia punasten joukoista, olisi tehnyt tuhon varmaksi, ellei moukan tuuri ja hyvä humoori sattumalta pelastanut tilannetta. – Niin, että lauletaan pojat vaan, sillä laulussa on elämää ja laulussa on voimaa.



Antti Isotalo
Muistelma löytyi edesmenneen alahärmäläisen jääkäriluutnantin Antti Isotalon (1895–1964) arkistosta.

Julkaistu Vapaussoturissa 4/2006

Jääkärivääpeli Antti Isotalo Aunuksen retken aikoihin 1919.

		"Laulussa on voimaa". Sihvosen pataljoona lähdössä soittokunnan johdolla hyökkäykseen Aunuksen retken etelärintamalla kesällä 1919.

		"Nuotioilla palaneet ja mustuneet kamppeeni kirkiisilakkeineen ja pitkine partoineen tekivät olemukseni täysin ryssän näköiseksi…" Isotalo Vienassa talvella 1921–1922, jossa hän johti hiihtopataljoonaa.