Eetu Iston maalaus lakikirjaa puolustavasta Suomi-neidosta levisi sortovuosina tuhansina kopioina ympäri maata.

1800-luku Venäjän keisarikunnan yhteydessä oli hyvää aikaa suomalaisille. Oli saatu autonomia ja onnistuttu laajentamaan sitä. Kansallinen herätys oli käynnistynyt ja saanut edetä rauhassa.

Krimin sodan aikana suomalaiset olivat monin tavoin osoittaneet uskollisuuttaan keisarille. Keisari myös palkitsi uskollisuuden. Säätyvaltiopäivät kutsuttiin kokoon yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen ja niistä tehtiin säännöllisesti kokoontuvat. Suomi sai oman rahan – markan. Talouselämä lähti ripeään kasvuun. Tulevan, modernin Suomen ääriviivat alkoivat hahmottua nopeasti 1800-luvun lopulla.

Ukonilma lähestyy

Toisaalla itse keisarikunta kävi läpi omia vaikeita sisäisiä prosessejaan. Venäläisen tai paremminkin isovenäläisen kansallistunteen nousu oli näkyvä piirre. Pietarista katsottuna Keski-Euroopassa yhdistyvä ja nouseva Saksa näytti yhä uhkaavammalta. Monikansallisiin keisarikuntiin ja suurvaltoihin oli tarttunut virus, jota voisi kutsua ”yhtenäistämiseksi”. Valtakuntia yhtenäistettiin. Yhtenäisyys miellettiin voimaksi.

Isovenäläisen kansallisuustunteen nousu ja keisarikunnan yhtenäistäminen olivat prosesseja, jotka pitemmän päälle olivat sovittamattomia suomalaisen kansallisen heräämisen ja autonomian laajenemisen kanssa. Näiden prosessien vastakkaisuus oli ollut aistittavissa jo 1880-luvulta lähtien, mutta ne oli onnistuttu kätkemään hallinnollisten komiteoiden suojiin. Ilmapiiri muistutti lähestyvää ukonilmaa.

Eino Leino ennakoi runoilijan herkkävaistoisuudella tilanteen profeetallisesti runossaan ”Uuden vuoden iltana v. 1898”:

Oi, Suomen äidit, soutakaa
te meille sodan lasta,
niin ylvästä, niin ylpeää,
niin nuorta, voimakasta,
mi säilän terän tempoais
ja nuorten lipun nostais
oi, Suomen äidit, soutakaa
te lasta, joka kostais!

Helmikuun manifesti heti perään oli kuin ensimmäinen pökerryttävä salama.

Suuri adressi

Manifesti kosketti syvällisesti koko kansaa. Kansan tunnoista on useita esimerkkejä. Selvin on Suuri adressi. Muutamassa viikossa puoli miljoonaa suomalaista allekirjoitti vetoomuksen keisarille. Tuonaikaisissa olosuhteissa ja tekniikalla se oli hämmästyttävä saavutus.

Vuonna 1899 Edvard Isto maalasi kuuluisan taulunsa ”Hyökkäys”. Se ilmestyi nopeasti halpoina kopioina tuhansien ja taas tuhansien torppien seinille.

Vähemmän tunnettu on ns. valapaton viiva. Vedet Suomen järvissä saavuttivat juuri tuolloin ennätyskorkeuden. Monin paikoin kansa maalasi tai hakkasi kallioihin viivan veden korkeuden merkiksi. Ryhdyttiin puhumaan ”valapaton viivasta”. Noita viivoja voi tarkkaavainen järviretkeilijä nähdä vielä tänäkin päivänä.

En voi yhtyä niihin historiantulkintoihin, joissa Helmikuun manifesti nähdään vähämerkityksellisenä. Manifesti oli yksittäisenä tapahtumana pieni, mutta se oli ilmaus takana olevasta ajattelumallista, jonka lopullisena tavoitteena oli autonomian hävittäminen ja sulattaminen valtakuntaan.

Manifestin ja asettumisen sitä vastaan on täytynyt olla äärimmäisen hämmentävä kokemus tavalliselle rahvaalle. Aikaisemmin Jumala oli ollut taivaassa ja keisari-suuriruhtinas Pietarissa. Alempi virkamieskunta, papit ja opettajat olivat opettaneet kuuliaisuutta näille auktoriteeteille. Nyt pappi ja kylän opettaja yllyttivät rahvasta keisaria vastaan. Koko maailman on täytynyt näyttää päälaelleen kääntyneeltä!

Myöntyvyyslinja

Muutamassa vuodessa kiteytyivät suomalaisten Venäjän-poliittiset päälinjat: ensimmäinen reaktio oli ”myöntyvyyslinja”. Ei uskottu, että venäläiset tähtäsivät Suomen valtiollisen aseman täydelliseen tuhoamiseen. Danielsson-Kalmari katsoi Venäjällä olevan kaksi eri suuntausta, joista toinen tähtäsi Suomen täydelliseen venäläistämiseen. Toinen asetti vain sotilaspoliittisia tavoitteita ja sen kanssa voitiin olla yhteistyössä.

Myöntyväisyyslinjan keinoina oli, että suomalaisten oli joustettava kun oli pakko. Oli pyrittävä ennakolta ehkäisemään ristiriitoja tekemällä kompromissiehdotuksia. Yhteyksiä venäläisiin ei saanut päästää katkeamaan. Toisaalta oli aina rohkeasti esitettävä protesti ja ilmaistava, että Suomea sorrettiin!

Passiivinen vastarinta

Kun myöntyvyyslinja ei johtanut tuloksiin vaan sorto-/yhtenäistämistoimet jatkuivat, syntyi ”passiivisen vastarinnan linja”. Sen mukaan Venäjä pyrki tuhoamaan Suomen autonomian ja valtiollisen olemassaolon. Myönnytyksillä ja kompromisseilla ei voitettu mitään, vaan vain helpotettiin sortajan toimintaa.

Keinona oli passiivinen vastarinta. Oli aina puolustettava perustuslakeja ja laillista menettelyä. Oli kieltäydyttävä noudattamasta laittomiksi tulkittavia lakeja ja määräyksiä, vaikka se johtaisi henkilökohtaisiin kärsimyksiin.

Passiivisen vastarinnan kannattajat näkivät kyseessä olevan ennen kaikkea oikeustaistelun. Ideologinen aspekti oli tärkeä. Kansa oli mobilisoitava puolustamaan oikeuksiaan. Samoin propagandatoiminta Suomen aseman puolustamiseksi ulkomailla nähtiin tärkeänä.

Aktiivinen vastarinta

Sitä mukaa kun passiivinen vastarinta osoittautui riittämättömäksi, kypsyi jyrkempien perustuslaillisten keskuudessa ajatus ”aktiivisesta vastarinnasta”. Näiden aktivistien irtaantuminen passiivisesta vastarinnasta omaksi ryhmäkseen alkoi varsinaisesti syyskuussa 1903. Seuraavana vuonna osallistui kaksi aktivistien edustajaa Pariisissa pidettyyn Venäjän vallankumouksellisten puolueiden kokoukseen. Marraskuussa pidettiin Helsingissä salainen ”Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen” perustava kokous. Kokouksessa katsottiin oikeaksi ”tarmokas, aktiivinen ja häikäilemätön vastarinta tyranniutta vastaan”

Aktivistien keinoina oli turvautuminen aseisiin ja attentaatteihin. Toisena keinona voidaan nähdä suurvaltapolitiikan seuranta ja sitä kautta tulevan muutoksen, helpotuksen ja jopa avun odottaminen.

Autonomisella Suomella ei ollut ulkoista olemusta eikä omaa ulkopolitiikkaa. Suomalaiset eivät siksi olleet tottuneet kansainvälisen politiikan analysointiin ja seurantaan. Tässä suhteessa aktivistit olivat edelläkävijöitä – toki yksittäisiä henkilöitä oli ollut jo aikaisemminkin, kuten Snellman ja Yrjö Koskinen.

Tappio Japanille

Vuonna 1905 Venäjän armeija kärsi Kaukoidässä nöyrryttävän tappion Japania vastaan. Tappio laukaisi sisäisten levottomuuksien sarjan koko keisarikunnassa. Sorto-/yhtenäistämistoimenpiteet peruttiin ja tilanne näytti rauhoittuvan. Suomi sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan.

Suomessa vapaampaa ilmapiiriä seurasi kansalaistoiminnan räjähdys: muutamassa vuodessa 1905–07 syntyi tuhansia seuroja, yhdistyksiä, järjestöjä ja sanomalehtiä. Yksinkertaisesti syntyi moderni kansalaisjärjestöjen taso. Lukemattomat järjestöt ja seurat – eduskunta mukaan lukien – ovatkin täyttäneet 100 vuotta viime vuosina.

Sorto jatkuu

Päästyään uudelleen tukevasti vallankahvaan Venäjän tsaristinen hallinto alkoi jälleen kiristää otettaan. Vuodesta 1908 eteenpäin voidaan puhua II sortokaudesta. Sekä myöntyväisyyslinja että passiivinen vastarinta olivat toisen sortokauden edetessä osoittautumassa tehottomiksi ratkaisuiksi. Aktivismikin osoitti selviä lamaantumisen merkkejä ja vuodesta 1910 lähtien sen voidaan katsoa loppuneen. Edessä näytti olevan väistämätön sulautuminen Venäjään.

Elokuussa 1914 iski Euroopassa salama, joka osoitti kotoisten sortovuosiemme olleen vain pienen säähäiriön, joka liittyi koko maanosan kattavaan rajuilmaan. Aktivistien hartaasti odottama toive − maailmansota oli alkanut.

Tällä kertaa toinen herkkätuntoinen nuori runoilija − V. A. Koskenniemi − puki runossaan ”Elokuu 1914” tunteet ja toiveet sanoiksi:

Sa tuntematon Elokuu kenties
niin ootkin kylvömiesten kylvömies?
Vuossatain syksyhyn ja talvehen
sa kätket veren kalliin siemenen.
Kun kerran suvi maata tervehtii,
sun laihos ehkä silloin lainehtii.

Nuoriso tempaisi nyt otteen itselleen. Lyhyessä ajassa syntyi uusaktivismi. Ostrobotnialla pidettiin ns. kassahuoneen kokous, joka suuntasi toimintaa tulevina vuosina. Muotoutui jääkäriliike.

Irti Venäjästä!

Tämä uusaktivismi eroaa monin ratkaisevin piirtein alkuperäisestä aktivismista. Siinä missä alkuperäinen aktivismi oli tavoitellut olojen palauttamista ja demokratiaa yhteistyössä Venäjän oppositiopuolueiden kanssa, oli uusaktivismilla vain yksi tavoite: ”Irti Venäjästä!”

Irrottautumisessa ei voitu eikä haluttu olla missään yhteistyössä minkään venäläisen puolueen tai ryhmän kanssa. Juuri tämä ero selittää sen, että alkuperäinen aktivistit saattoivat olla läheisessä yhteistyössä mm. bolševikkien kanssa ja auttaa Leniniä Suomessa. Jääkäriliikkeen miehille tämänkaltainen yhteistyö oli poissa laskuista.

Sen sijaan uusaktivismi pyrki yhteistyöhön Venäjän pahimman vihollisen, Saksan kanssa. Tavoitteena ei myöskään ollut minkään entisen, laillisten tai demokraattisten olojen palauttaminen, vaan kaikkien vanhojen siteiden radikaali katkaiseminen.

Jääkärisukupolvi

Kyse oli pitkälle sukupolvien ja kokemusmaailmojen välisistä eroista. Vuoteen 1914 ja maailmansotaan mennessä oli tullut miehuusikään sukupolvi, jonka koko poliittinen muisti ja kokemusmaailma rajoittuivat sortovuosiin. Heillä ei ollut kokemuksia tai poliittisia muistikuvia sortovuosia edeltäneistä hyvistä vuosikymmenistä Venäjän yhteydessä. Jääkärisukupolvi oli kokenut Venäjän vain sortajan roolissa.

Lienee selvää, että jos ensimmäinen maailmansota olisi syttynyt 1800-luvun loppupuolella, eivät suomalaiset olisi pyrkineet irti Venäjästä. Siihen tarvittiin nuo dramaattiset sortovuodet, ja siltikin itsenäisyyttä ajoi lähinnä nuoriso ja kansan pieni vähemmistö.

Mutta jossittelun linjaa lienee turha jatkaa. Sen sijaan lienee paikallaan tarkastella sitä, millainen rooli noiden sortovuosien aikaisilla kolmella eri ajattelumalleilla on ollut myöhemmin itsenäisen Suomen historiassa.

Kolme toimintamallia

Sortovuodet ajoittuvat vuosisadan vaihteeseen ja 1900-luvun alkuun. 1800-luvulla Suomella ei ollut omaa ulkopolitiikkaa. Sillä ei ollut minkäänlaista ulkoista asemaa tai roolia. Venäjän suvereniteetti kattoi täysin Suomen. Suomalaiset laivat maailman merillä liikkuivat Venäjän lipun alla. Suomelta puuttui ulkoinen olemus ja sen seurauksena suomalaisilta pitkälle kokemus ja kyky ulkopoliittiseen ja kansainvälispoliittiseen ajatteluun.

Noiden lyhyiden sortovuosien aikana suomalaiset kuitenkin kehittivät vaistonvaraisesti kolme eri toimintamallia suhtautumisessa itäiseen naapuriinsa. Noiden kolmen mallin kannattajien välit eivät suinkaan olleet hyvät. Päinvastoin. Niihin kuului usein synkkääkin synkempää vihaa, jopa murhia, kuten prokuraattori Soisalon-Soinisen murha.

Ja kuitenkin kaikkia kolmea mallia on tarvittu ja sovellettu itsenäisen Suomen historiassa isänmaan eduksi.

Myöntyvyyslinjan toteuttamisesta parhaana esimerkkinä on Paasikiven toiminta vuosina 1944–47. Olosuhteet olivat sikälikin yhteneväiset autonomian ajalle, että korkeinta valtaa Suomessa piti Valvontakomissio. Paasikivi joutui tekemään myöntyväisyyslinjan parhaiden traditioiden mukaan myönnytyksiä ja kompromisseja, joita ilman maa olisi ollut tuhoon tuomittu. Ja mikä kuvaavinta: Paasikivi tiedosti selvästi ja voimakkaasti toimivansa juuri myöntyväisyyslinjan mukaan. Päiväkirjoissaan hän pohti tätä yhtäläisyyttä useaan otteeseen.

Toisaalta Paasikivi joutui noudattamaan vuoden 1947 jälkeen useissa yhteyksissä passiivisen vastarinnan taktiikkaa. Hyvinä esimerkkeinä ovat hänen piiloutumisensa eduskunnan selän taakse useissa ratkaisuissa. Paasikivi ilmoitti kylmän rauhallisesti Stalinille esimerkiksi yya-sopimusneuvottelujen yhteydessä, että sitä ja sitä ei voitaisi tehdä, koska se ei ollut perustuslain mukaista eikä saisi eduskunnan hyväksyntää.

Toki perustuslaillisuudesta ja siihen luettavista arvoista kiinnipitämisestä löytyy parempiakin esimerkkejä Suomen kohtalonhetkistä. Syksyllä 1939 pikkuvaltio toisensa jälkeen taipui Hitlerin ja Stalinin vaatimusten edessä. Itse asiassa kaikki muut pikkuvaltiot, joita Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen salainen lisäpöytäkirja koski, taipuivat taistelutta kohtaloonsa.

Vain yksi – Suomi – ei hyväksynyt suurten sille suunnittelemaa kohtaloa. Tuossa ajattelussa oli keskeistä perustuslaillisuuteen kuuluva taipumattomuus ja usko oikeuden voitosta ennen pitkää kansainvälisessäkin politiikassa. Oli rohkeasti kieltäydyttävä taipumasta vääryyden edessä.

Aktivistin opetus

Kuulun siihen viimeiseen historiantutkijoiden sukupolveen, jolla on ollut omakohtainen kosketus itsenäisyysmiehiin. Olen haastatellut heistä kahta: Väinö F. Lindéniä ja Paavo Susitaivalta. Siksi rohkenen ottaa esiin pari kolme heidän ajattelutapaansa, joiden kanssa jouduin haastatteluissa tekemisiin.

Syttyäkseen liekkiin ja palaakseen kansallistunne tarvitsi aktivistien mukaan selkeän vastakohdan. Itsenäisyystahto ja isänmaallisuus ovat liekki joka tarvitsee polttoainetta. Tähän liittyi tapa nähdä isänmaanrakkaus ja ns. ryssäviha saman kolikon kahtena eri puolena. Tämä näkyi myöhemmin mm. AKS:n valassa.

Toinen ajatelma oli näkemys siitä, että eräät asiat kuten kansakunnan itsenäistyminen olivat – saksalaista ilmaisua käyttäen – ”jenseits von recht und Unrecht”, hyvän ja pahan tuolla puolen. Suurissa asioissa ei laillisuusperiaatteesta tarvinnut välittää. Oli toimittava kansakunnan eduksi, lähdettävä kapinankin tielle eikä epäröitävä laillisuuskysymyksiin takertuen. Kansakunnat syntyivät ja kuolivat verellä, eivät pykälillä!

Tämä ajatusmalli on sikäli mielenkiintoinen, että kansan suuri enemmistö veti sortovuosista päinvastaiset johtopäätökset: laillisuusperiaatteen kunnioittamisen ja siitä kiinnipitämisen.

Kolmas ajatelma liittyi väkivaltaan. Haastatellessani Paavo Susitaivalta satuin kokemattomuuttani yhdistämään aktivistien käyttämän väkivallan juuri tuolloin tapahtuneeseen terroritekoon, jossa Japanista tulleet terroristit olivat avanneet tulen Tel Avivin lentokentällä siviilejä kohti ja tappaneet lukuisia ihmisiä.

Susitaival käytännössä heitti ensin nuoren miehen ulos mutta otti hänet sitten takaisin. Sain aktivistin suusta opetuksen, jota en koskaan unohda. Saarnan aiheena oli se ero mikä oli suomalaisten aktivistien ja nykyterroristien käyttämän väkivallan välillä. Miten aktivistien väkivalta ei koskaan kohdistunut ulkopuolisiin, naisiin ja lapsiin. Opin puolessa tunnissa enemmän kuin lukemalla kaikki kirjat yhteensä.

Aina oikea ratkaisu

Kokonaisuutenaan sortovuodet osoittautuivat ajankohdaksi, jossa paineen alla tiivistyivät ne idänpoliittiset linjat, joihin Suomen kansa on joutunut itsenäisyytensä aikana turvautumaan.

Mikään noista kolmesta linjasta ei ole ollut oikea tai väärä. Kukin niistä on tarjonnut oikean ratkaisun juuri määrätyllä hetkellä. Suomen kansa muotoili nuo linjat vaistonvaraisesti ja se myös löysi ne johtajat, jotka ovat aina tarpeen vaatiessa osanneet valita linjoista sopivimman. Joskus jopa vastoin kansan enemmistön tahtoa, kuten Paasikivi teki heti sodan jälkeen.

Näin toimiessaan Paasikivi oli korostetun tietoinen toimivansa juuri myöntyväisyyslinjalla. Hän tunsi sen rajat ja sitä vastaan esitetyn vanhan kritiikkiarsenaalin. Haukkuessaan kansan tyhmäksi – kuten Paasikivi teki – hän tarkoitti kansan hetkellistä enemmistöä. Toiminnassaan hän nojasi saman kansan useimpien sukupolvien tuottamaan viisauteen.

Taitavan valtiomiehen käsissä kansan historia saattoi voittaa sen enemmistön tahdon saman kansan pelastukseksi.

Timo Soikkanen
Kirjoittaja on turkulainen poliittisen historian professori.

Julkaistu Vapaussoturissa 2/2007

Eugen Schauman ampuu sorron symbolin, kenraalikuvernööri Bobrikovin. Aikalaispiirtäjän näkemys siitä, mitä tapahtui senaatin porraskäytävässä 16. kesäkuuta 1904.

		Lennart Hohenthal (1877−1951) ampui myöntyväisyyssuuntaa edustaneen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen. Hohenthalista ei tullut samanlaista kulttihahmoa kuin Eugen Schaumanista, vaikka aktivistit pitivät häntä yhtä lailla vapaustaistelijana.