Laine-Maire Kyöstilän 90 vuotta

"Kun äiti kuului lottaosaston johtokuntaan ja opettajaisä oli aktiivi suojeluskuntalainen, oli selvää, että liityin lottiin heti, kun se iän puolesta oli mahdollista", vastaa Laine-Maire Kyöstilä kysymykseen, miten hän aikanaan tuli mukaan vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön.

Ensimmäinen julkinen esiintyminen oli jo 15-vuotiaana Varsinais-Suomen suojeluskunta- ja lottapiirien kevätjuhlassa, jossa hän piirien johtomiesten ja -naisten edessä suuresti jännittäen piti tervehdyspuheen suomeksi ja ruotsiksi.

Sairaanhoito kutsumuksena

Ammatinvalintakin oli pienessä Särkisalon kunnassa varttuneelle tytölle itsestäänselvyys. ”Sairaanhoito on intohimoni”, kirjoitti nuori Laine-Maire päiväkirjaansa. Näin oli pienestä pitäen selvää, että hän kouluttautui sairaanhoitajaksi Florence Nightingalen edustamien ihanteitten mukaisesti.

– Nämä ihanteet ja kutsumus eivät tarkoita sitä, etteikö sairaanhoitajille tulisi maksaa työstä kunnollista palkkaa, täsmentää Kyöstilä viitaten tänä vuonna ajankohtaiseen sairaanhoitajien palkkauskysymykseen.

Kutsumusammattiinsa tähdännyt nuori lotta ei varmasti tiennyt, mihin kaikkeen tuleva ammatti hänet olisi johtava. Tänä vuonna 90 vuotta täyttänyt terveydenhuoltoneuvos Laine-Maire Kyöstilä sen sijaan jo tietää, että sairaanhoitajan ammatti voi viedä ihmisen monenlaisiin kohtaloihin.

Laine-Maire on syntynyt Tampereella kesäkuussa 1917 satakuntalaissyntyisten vanhempien lapsena. Hänen perheensä joutui läheltä kokemaan Tampereen valtauksen vapaussodassa talvella 1918, ja tuolloin vasta 9 kuukauden ikäisen Laine-Mairen mieleen on jäänyt muisto istumisesta turvallisesti isän käsivarrella katselemassa tulipaloista tulipunaisena loimottavaa taivasta, kun Tampere paloi.

Talvisodan leikkaussalihoitaja

Helsingin sairaanhoito-opiston kolmannen vuosikurssin oppilas Kyöstilä oli neljättä päivää Kirurgisen sairaalan leikkaussalissa harjoittelemassa ”erikoistuvana oppilaana”, kun 30. marraskuuta alkoivat hälytyssireenit huutaa ja vihollisen pommit putoilla kaupunkiin. Talvisota oli syttynyt.

Kyöstilä oli kaupungilla matkalla tapaamaan oppilaitoksensa johtajatarta. Kasarmikadulla Savoy-teatterin kohdalla hän näki, miten pommit irtosivat viholliskoneista. Hän tajusi samassa, että nyt tulee sairaalaan pommituksen uhreja. Juostuaan Kirurgille hän näki, miten ensimmäinen ambulanssi ajoi sairaalan pihaan. Seuraava yö meni työssä.

Niin lääkärit kuin sairaanhoitajatkin häipyivät heille määrättyihin sodan ajan tehtäviin. Sotasairaalaksi muutettu Kirurginen sairaala jäi suurelta osin lääketieteen kandidaattien ja kokemattomien sairaanhoitajaoppilaiden varaan. Kyöstilän päätehtävänä oli eetterinarkoosin antaminen leikattaville potilaille. Rankka työ ilman vapaapäiviä opetti kokemattomillekin, mitä leikkaussalihoitajan työ on sota-ajan oloissa.

Talvisodan jälkeen oli Kirurgisen sairaalan jälkeen vuorossa sisätautisairaala: sinne tarvittiin osastonhoitajaa, kun kaikki vakituiset hoitajat olivat vielä sodanaikaisilla komennuksillaan.

Kun kolmannen vuosikurssin oppilaat elokuussa 1940 valmistuivat ammattiinsa, heillä oli jo sellaista kokemusta, jota oli mahdollista suoraan soveltaa käytäntöön. Laine-Maire Kyöstilä jatkoi leikkaussalihoitajana, nyt Suomen Punaisen Ristin invalidisairaalassa.

Vähän ennen jatkosodan syttymistä kesäkuussa 1941 sairaanhoitajatkin saivat liikekannallepanomääräyksen. Kyöstilä sai määräyksen omaan sairaalaansa, jossa hän joutui ottamaan vastuun leikkaussalista osastonhoitajan lähtiessä kenttäsairaalaan. Taas tuli rintamalta haavoittuneita, joita Invalidisairaalassa leikattiin ja toimitettiin jatkohoitoon kotiseudun sairaaloihin.

Työ oli vaativaa ja raskasta etenkin, kun sitä tehtiin sota-ajan elintarvikepulan leimaamissa oloissa. Silti sairaanhoitajatkin kävivät vuorollaan mottitalkoissa; oli mahdollisuuksien mukaan autettava yhteiskunnan toiminnoissa.

Suomalaisvapaaehtoisia hoitamaan

Kyöstilä muistelee, miten hän oli lokakuussa 1942 nukuttamassa potilasta, kun häntä pyydettiin puhelimeen. Siellä ylihoitaja Anne-Marie van Bockhoven tiedusteli, olisiko hän halukas lähtemään Saksan itärintamalle hoitamaan suomalaissotilaita. Oli perjantaipäivä, ja matkaan olisi lähdettävä ylihuomenna eli sunnuntaina. Aikaa valmistautumiseen oli puolitoista vuorokautta.

Myöntävä vastaus tuli heti puhelimessa, vaikka nuori lähtijä ei kunnolla tiennyt, minne häntä oltiin pyytämässä. Toiseksi lähtijäksi ilmoittautui turkulainen sairaanhoitaja Lisa Berg, sittemmin Parjanen.

Alkoivat kiireiset matkavalmistelut. Oli pikaisesti teetettävä Tiklaksella siniset kenttämanttelit ja saatava sopivat kengät. Armeijan varastosta ei kuitenkaan löytynyt riittävän pieniä monoja, vaan vanhat monot puolipohjattiin Kaartin suutarissa. SPR:ltä saatiin valkoiset ruotsalaisturkit. Muita varusteita yritettiin ostaa Stockmannilta, mutta se oli lauantaina kiinni, kun henkilökunnalla oli mottitalkoopäivä.

"Marskin sukat"

Ylipäällikkökin oli tietoinen kahden suomalaissairaanhoitajan lähdöstä kauas kohti tuntematonta. Mannerheimilla oli omakohtaista kokemusta Kaukasukselta, ja hän soitti naisystäviinsä lukeutuneelle SPR:n sairaalan ylihoitajalle Berrit Kihlmanille kertoen terveisiä, että Kaukasukselle lähteville sisarille on järjestettävä kunnon villasukat. Niinpä kumpikin sai kaksi paria ”marskin sukkia”; Laine-Mairella on moneen kertaan parsittu valkoinen sukka vielä tallella muistuttamassa ylipäällikön huolenpidosta.

Ajatuksen suomalaishoitajien lähettämisestä Saksan itärintamalle Kyöstilä kertoo tulleen Saksan päämajassa olleelta yhteysupseerilta kenraali Paavo Talvelalta, joka oli käynyt rintamalla tutustumassa suomalaisvapaaehtoisten tilanteeseen. Ehkä Talvela muisti omalta jääkäriajaltaan suomalaissisarten Ruth Munckin ja Saara Rampasen suuriarvoisen työn.

Suomalaisvapaaehtoiset taistelivat syksyllä 1942 kaukana Tšetšenian rajoilla. Sinne piti sairaanhoitajienkin matkustaa. Kyöstilä ja Berg kuljetettiin saksalaisella kuriirikoneella Ukrainaan, josta jatkettiin autokyydillä perille Kislovodskiin, noin 90 kilometriä pohjoiseen Elbrus-vuoristosta.

Suomalaissisaret sijoitettiin kaupunkiin perustettuun Wiking-divisioonan noin 600 potilaan kenttäsairaalaan. Se oli hyvin varustettu kaikkien alojen erikoislääkäreineen. Kenraali Talvela kuvasi ylipäällikölle lähettämässään raportissa kenttäsairaalaksi muutettua bolsevikkiherrojen kylpylää ”loistaviksi sairaalarakennuksiksi Kaukasuksen rinteellä”.

Korkeatasoista lääketiedettä

Niin kiire oli sisarille tullut lähteä, ettei edes passia ollut ymmärretty ottaa mukaan; matka oli taittunut pelkän komennustodistuksen varassa. Perillä hoitajille kirjoitettiin tilapäinen henkilötodistus – vorläufiger Ausweis – joka sai ajaa passin virkaa.

– Saksalainen lääketiede oli korkeatasoista, mutta kovin pitkälle erikoistunutta, kuvailee Laine-Maire Kyöstilä kokemuksiaan.

Omalla erikoisalallaan lääkäri oli yleensä hyvinkin pätevä, mutta alansa ulkopuolella hänen käytännön taitonsa saattoivat olla perin heikot. Tuli eteen tilanteita, joissa sairaanhoitaja joutui käyttämään itsenäistä harkintakykyään lääkärin ollessa ymmällään, mitä pitäisi tehdä.

Kenttäsairaalassa oli toistasataa suomalaisvapaaehtoista ja myös suomalainen lääkäri Olli Somersalo. Kaikki olivat tienneet odottaa suomalaissairaanhoitajien saapumista, ja nämä otettiin riemulla vastaan. Kenttäsairaalan saksalainen ylilääkäri kehotti hoitajia pitämään mahdollisimman paljon valkoista sairaanhoitajan pukua kenttäoloista huolimatta, sillä valkoisella puvulla oli rauhoittava vaikutus potilaisiin. Näin sisaret myös menettelivät.

Suomalaishoitajia eivät arvostaneet ainoastaan omat maanmiehet, vaan myös saksalaiset. Kenttäsairaalan lääkärit tiesivät, että suomalaishoitajilla oli takanaan hyvä koulutus, parempi kuin saksalaisilla sairaanhoitajilla. Suomen lottiin kuuluminen oli myös kunnioitusta herättävä asia Saksassa.

Tappiot valtavat

Kyöstilä kertoo taistelujen Kaukasuksella olleen parhaillaan menossa. Suomalaiset sotilaat taistelivat menestyksellisesti monia ihmeellisiä sankaritöitä suorittaen. Tappiot olivat valtavat. Sairaaloissa oli haavoittuneina ja sairastuneina miesvahvuudesta merkittävä osa. Suomalaiset sairaanhoitajat hoitivat kuitenkin kaikkia osastoilla olleita potilaita riippumatta kansallisuudesta.

Saksalaisten jouduttua vuodenvaihteessa 1942–1943 vetäytymään Kaukasukselta myös kenttäsairaala evakuoitiin tammikuun alussa. Monien vaiheiden jälkeen sairaala päätyi Dnepr-joen varrelle Zaporosjen kaupunkiin. Suomalaissotilaat olivat välillä olleet Rostovin lähellä avaamassa sairaalalle tietä, kun vihollinen oli sen jo onnistunut katkaisemaan.

– Wiking-divisioonan komentaja kenraali Felix Steiner luonnehti suomalaisia parhaiksi sotilaikseen, muistelee Laine-Maire ylpeänä suomalaispojistaan.

Suomalaishoitajat seurasivat vapaaehtoisiemme mukana tämän jälkeenkin. Kun suomalaiset lähetettiin keväällä 1943 lepäämään Baijerin Ruhpoldingiin, hoitajat lähtivät mukana. He myös palasivat Suomeen sotilaitten palvelusajan päätyttyä kesäkuun alussa 1943. Tarkoitus oli kotimaassa vietetyn loman jälkeen palata Saksaan, mutta toisin kävi. Vapaaehtoiset hajotettiin Suomen rintamalle, ja myös hoitajat saivat rintamakomennuksen kotimaassa.

Yksi vapaaehtoisista

Suomalainen yhteiskunta kielsi sodan jälkeen Saksaan lähteneet vapaaehtoiset, vaikka matkaan oli lähdetty valtiovallan tuella. Laine-Maire Kyöstilä oli itse asiassa yksi vapaaehtoisista. Hän on pitänyt kiinteää yhteyttä ”poikiinsa” vuosikymmenien ajan niin huoltoyhdistys Veljesavussa kuin henkilökohtaisestikin. Sodanaikainen ystävyys on lujittunut elinikäiseksi toveruudeksi. Hän on ”pojistaan” selvästi ylpeä vielä nytkin. He olivat lähes kauttaaltaan kunnon miehiä ja sotilaita; poikkeukset olivat harvassa.

Mutta miten hyvin nykyinen suomalainen yhteiskunta tuntee näiden kunnon miesten vaiheet? Laine-Maire Kyöstilä kertoo omasta kokemuksestaan, miten Suomen armeijassa everstiksi ylennyt henkilö ihmetteli jokin aika sitten hänelle, oliko suomalaisia todella taistellut maailmansodan aikana Saksan rintamalla. Hän ei ollut koskaan kuullut asiasta! Vaikenemisen vuosikymmenet ovat tehneet tehtävänsä.

Itä-Karjalasta Invalidisairaalaan

Kesällä 1943 Kyöstilä ja Berg komennettiin Itä-Karjalaan 25. Kenttäsairaalaan Karhumäen pohjoispuolelle. Kesäkuussa 1944 Kannaksen suurtaistelujen alettua sairaalalle tuli siirto Ihantalaan. Siellä kenttäsairaala henkilökuntineen työskenteli vuorotta torjuntataistelujen riehuessa kiivaimmillaan. Aselevon jälkeen sairaala siirrettiin Konnunsuon kautta Lemille ja Joutsenoon.

Kyöstilän komennus purettiin marraskuun lopussa, ja hän palasi joulukuun alussa omaan tehtäväänsä SPR:n Invalidisairaalaan, jossa hän palveli sairaalan lopettamiseen saakka 1949.

Tällä välin oli lottajärjestö lopetettu. Kyöstilä oli kuulunut Helsingin piirin lottaosasto 9:ään, joka tunnettiin myös ylioppilaslottaosastona. Lotta Svärdin lakkauttaminen oli Kyöstilän mukaan ankara isku, vaikka hän ei sotavuosina varsinaisissa lottatehtävissä ollutkaan.

Sairaanhoidon opettaja

Kutsumustyö kannusti sodan jälkeen täydentämään sairaanhoitajan taitoja. Kyöstilä kävi opissa niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin perehtyen erityisesti anestesiaan. Kotimaassa hänestä tuli sairaanhoidon opettaja sekä sairaanhoidon tarkastaja lääninhallitukseen ja ammattikasvatushallitukseen. Monet maamme sairaanhoito-oppilaitoksista ovat saaneet Laine-Maire Kyöstilältä ohjeita ja neuvoja koulutuksen järjestämisessä.

Sodassa vammautuneiden hoito, jossa Kyöstilä oli mukana toistakymmentä vuotta, oli epäilemättä elämänkokemuksista arvokkaimpia.

Kyöstilä toteaa itse oppineensa paljon osallistuttuaan sotainvalidien hoitamiseen. Haavoittuneet olivat kenttäsairaalaan tuotuina huonossa kunnossa, väsyneitä ja nälkäisiä. Leikkaus oli aina suuri riski, veri- ja plasmapullojen saanti oli vaikeaa. Myös kuljetus sotasairaaloihin oli riski monille. Kuitenkin työssä onnistuttiin olosuhteet huomioon ottaen hyvin.

Rintamanaisten asialla

Laine-Mairen monipuolinen sairaanhoitotyö päättyi eläkkeelle jäämiseen 63-vuotiaana 1980. Tämän jälkeen alkoi ikään kuin uusi ura järjestötyössä. Ensin eläkkeelle jäänyt sairaanhoidon tarkastaja ryhtyi Helsingin vanhuustyöyhdistyksen sihteeriksi ja toiminnanjohtajaksi. Sitten oli edellisen tehtävän rinnalla vuorossa Rintamanaisten Liitto.

Tämä liitto oli perustettu 1980, mutta siinä oli Kyöstilän mukaan tullessa 1983 vain seitsemän jäsenyhdistystä. Kyöstilästä tuli aluksi liiton sihteeri ja toiminnanjohtaja, ja hän toimi liiton puheenjohtajana vuosina 1985–2002. Tänä aikana rintamanaisille hankittiin järjestelmällisellä edunvalvontatyöllä samat edut kuin rintamalla olleille miehillekin. Vuonna 1986 rintamanaiset oli saatu tasavertaiseen asemaan miesten kanssa. He saivat rintamapalvelustunnuksen, joka oikeutti heidät mm. valtion kustantamaan kuntoutukseen.

Pätevää järjestönaista vietiin yhä suurempiin ympyröihin. Rintamanaisten Liitto hyväksyttiin ensimmäisenä naisjärjestönä vuonna 1950 perustetun Maailman veteraanijärjestön (WVF) jäseneksi 1985 Rotterdamissa pidetyssä yleiskokouksessa. Rintamanaisten Liittoa tässä kokouksessa edustivat Laine-Maire Kyöstilä ja Etelä-Pohjanmaan Rintamanaisten yhdistyksen puheenjohtaja Sipi Tilus.

Maailman veteraanijärjestössä

Liiton puheenjohtaja Kyöstilä toimi kolme vuotta Maailman veteraanijärjestön valtuuston eli counsilin jäsenenä. Sen ohella hänet valittiin naisten asioita veteraanijärjestössä hoitavan pysyvän komitean (Standing committee on Women, SCOW) jäseneksi, jossa tehtävässä hän on edelleen.

Maailman veteraanijärjestön tavoitteisiin kuuluu sotainvalidien ja muiden sodasta kärsimään joutuneiden ja sotien veteraanien elämän helpottaminen pyrkimällä vaikuttamaan jäsenvaltioiden lainsäädäntöön. Niinpä Laine-Maire Kyöstilää on kuultu veteraaniasioissa asiantuntijana niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Maailman veteraanijärjestö on vienyt Laine-Maire Kyöstilän moneen otteeseen eri puolille maailmaa. Milloin on pidetty kokousta Etelä-Koreassa tai Taiwanissa, milloin Marokossa tai jossakin Euroopan maassa. Ukrainan aroilta piirtymään lähtenyt ympyrä on sikäli sulkeutunut, että Laine-Maire Kyöstilä on suomalaisveteraanien edustajana ollut pariin otteeseen Venäjän voiton päivän juhlallisuuksissakin.

– Alun perin Maailman Veteraanijärjestön työn painopiste oli toisen maailmansodan veteraanien auttamisessa. Vaikka järjestön tavoitteisiin kuuluu sotien estäminen, näin ei tunnu käytännössä olevan. Sotia on maailmassa jatkuvasti. Toiminnan painopiste onkin siirtymässä Euroopasta Aasiaan, Afrikkaan ja Lähi-itään, toteaa Kyöstilä.

Liekö elämänkokemus tai täydellinen antautuminen kutsumustehtävään vaikuttanut siihen, että Laine-Maire Kyöstilä on koviakin paikkoja kokeneena säilyttänyt täydellisesti virkeytensä. Pitkän elämän aikana eteen tulleet asiat eivät varmasti ole aina olleet helppoja ratkaista, mutta ne on kuitenkin ratkaistu.

Laine-Maire muistuttaakin, että tärkein eli isänmaan vapaus on säilynyt. Hän on itse saanut olla kamppailussa mukana ja nähdä Suomen nousun sodan jälkeensä jättämien vaikeuksien keskeltä.

Mikko Uola

Julkaistu Vapaussoturissa 3/2007

Terveydenhuoltoneuvos Laine-Maire Kyöstilä on tarkoin dokumentoinut vaiherikkaat kokemuksensa. Leikekirjassa on lohduttoman paljon suomalaisvapaaehtoisten kuolinilmoituksia. Monet heistä olivat tulleet tutuiksi kaukana Saksan itärintamalla.

Toukokuussa 1943 suomalaispataljoona oli virkistyslomalla Baijerin Ruhpoldingissa. Kameralle poseeraavat keskellä sisaret Lisa Berg ja Laine-Maire Kyöstilä vierellään Niilo Kuustie, vasemmalla, ja Eero Tilus, oikealla.

		Harvan suomalaisen vieraskirjassa on samalla sivulla yhtä arvovaltaisia nimikirjoituksia kuin Laine-Maire Kyöstilällä. Suomalaisen vapaaehtoispataljoonan kotiinpaluun paraatipäivänä monet kenraalit ja muut merkittävät henkilöt kirjoittivat nimensä Kyöstilän kirjaan Hugo Östermanin johdolla.