Tunteita ja tunnelmaa

Eräänä kesäpäivänä kymmenisen vuotta sitten astelin vanhan synnyinkotini tyhjään kamariin ja sen piirongin laatikolle. Tiesin, että siellä oli kauan sitten edesmenneen isäni jäämistöä. Olivathan ne siellä aina olleet, mutta vasta nyt sydämessäni paloi halu etsiä, mitä sieltä löytyisi.

Sota-ajan kirjeitä, kortteja aidolla kenttäpostia-leimalla varustettuna. Minut valtasi aivan ihmeellinen tunnelma. Olin jossain hyvin, hyvin kaukana, kauempana omaa syntymääni.

Henkeä salpasi

Ensin oli pakko vain kahlata kaikki läpi. Henkeä salpasi. Käteni melkein vapisivat. Sitten vasta maltoin pysähtyä kirje kirjeeltä lukemaan.

Tarinaa sodan keskeltä sieltä jostain… Huolta kotona olevista, isänmaasta, omasta voinnista, mutta kaikki tuo kerrottuna niin perin vakain mielin ja sen hetken todellisuuden tunnistaen. Hyvin selvää, karua kerrontaa sisältäen myös tunnelmia miten Karjalassa käki kukkuu…

Kirjeiden pohjalta myös entisistä naapurin pojista muodostui aivan toisenlainen kuva. Ihmetytti miten hyvä käsiala ja mikä kielellinen ilmaisutaito heillä kaikilla on silloin ollutkaan vaikka olivat käyneet koulua vain lyhyen ajan.

Laulun sanoja

Löysin myös isäni ruskean vihkosen, jonne hän itse oli kirjoittanut koskettavan herkkiä sota-ajan laulun sanoja:

Näin yössä yksin seison
ja teitä muistelen
ja rukoilen ma suojaa puolestanne.
Te isät, äidit, veljet
ja siskot rakkahat
mä olen täällä teidän suojananne.

Tein havainnon matkalla elämän turun
ett’ kauneimmat kukat on kukkia surun.
Kauneimmat helmet on kyyneleitä
elämän toiveita särkyneitä.

Herkkä puoli

Hiljaisessa huoneessa istui hämmentynyt nainen. Minun isäni… Jäyhä, asiallinen – olin aivan ymmälläni.

Mikä herkkä puoli isästäni löytyikään piirongin laatikon sisällön kautta. Olin menettänyt isäni melko nuorena, mutta nyt tunsin saaneeni osan hänestä takaisin. Aivan uudenlaisen isän.

Tuo uskomaton tunne valtaa minut vieläkin, kun palautan mieleeni tuon kesäisen päivän. Niin voimakas oli tunne, että siitä kesästä lähtien on minun täytynyt käydä vuosittain rajan takana Karjalan kauniilla laulumailla, menetetyillä alueillamme ja etenkin sen sotapaikoilla Suomen rohkeiden miesten kohtalokkailla jäljillä.

Tärkeät aarteeni

Miten monta kyyneltä vuosien mittaan on tullutkaan vuodatetuksi noilla koskettavilla paikoilla. Jokaiselta matkaltani olen tuonut mukanani jonkun muiston: Rajajoen vettä, Äyräpään kiven, Kollaan kielon, Summan mustikan, Ihantalan tervakukan… Tärkeät aarteeni!

Tunnen sisimmässäni syvää myötätuntoa ja surua niitä lukemattomia lapsia kohtaan, jotka menettivät noiden kohtalon vuosien aikana kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta taistelleen oman rakkaan isänsä aivan pieninä ollessaan. Miten he ovat selviytyneet omasta elämästään, isän kaipuustaan? Sillä kaipausta heistä jokainen on aivan varmasti sydämessään kantanut. Muisto omasta rakkaasta isästä – vaikka vähäinenkin – voi kannattaa läpi elämän.

Liisa Savea

Julkaistu Vapaussoturissa 5/2008