Suomen ja Neuvostoliiton välillä maaliskuussa 1940 solmittua rauhansopimusta on kansan suussa tavattu kutsua pakko­- tai välirauhaksi. Kumpikin nimitys vastaa todellisuutta, vaikka kansainvälisen oikeuden mukaan kysymyksessä oli kah­den valtion välinen ”normaali” sopimus, jollaisten on määrä olla pysyviä. Pakkosopimus se kiistatta oli, sillä puukko kurkulla Suomen oli se allekirjoitettava, ainoana todennäköi­senä vaihtoehtona maan tuhoutuminen. Tasavertaisten osapuolien neuvotteluiden tuloksesta ei siis ollut puhettakaan, vaan armottomasta kiristämisestä. Kansainvälisessä käytännös­sä moiset sopimukset eivät ikävä kyllä ole harvinaisuuksia, mutta eivät myöskään niiden usein aiheuttamat kohtalokkaat seuraukset.

Välirauha-käsitteen käyttö tuotti sotien jälkeen syytöksiä siitä, että suomalaiset olisivat sopimusta tehdessään olleet epärehellisiä ja alusta alkaen pitäneet sitä vain väliaikai­sena revanssi mielessään. Sikäli tällaisissa syytöksissä oli perää, että poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta jokaisen suo­malaisen oli suorastaan pakko pitää tehtyä sopimusta pöyris­tyttävän epäoikeudenmukaisena. Hyökkääjä oli anastanut maas­tamme runsaan kymmenesosan ja yli 400 000 suomalaista oli pakotettu kotiseutunsa ja kaiken muunkin menettäneinä lähte­mään mieron tielle. Asian ajatteleminen ei jätä mieltä edel­leenkään kylmäksi, vaikka Stalinin saneluratkaisusta on kulu­nut jo yli seitsemän vuosikymmentä.

Oli aivan selvää, että Suomessa toivottiin Moskovan diktaattorin toteuttaman anastuksen jäävän vain tilapäiseksi alaluvuksi laajenemassa olleen toisen maailmansodan historiassa. Ra­joja piirrettiin kaikkialla uudelleen eikä tulevaa tiennyt kukaan. Miksi äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus jäisi juuri Suomen kohdalla pysyväksi asiantilaksi, kun jokainen sotaa käyvä kuulutti maailmaan oikeudenmukaisuutta? Vänrikki Stoo­lin runojen säe ”viel' uusi päivä kaiken muuttaa voi” antoi suomalaisille uskoa parempaan jo maaliskuun murheelli­sina viikkoina vuonna 1940.

Neuvostoliitolta jäi talvisota kesken

Epämääräisen toivon ohitse meni mitä realistisin huoli siitä, voisiko edes silvottu tynkä-Suomi säilyttää va­pautensa laajentumishaluaan osoittaneen ja osoittavan Stali­nin jättiläisvaltion vierellä. Sotilaallisesta vastahyökkäyk­sestä ryöstettyjen alueiden takaisin saamiseksi oli yksinäi­sen Suomen turha haaveilla, hyvä jos pystyttiin puolustamaan edes sitä, mikä oli jäänyt jäljelle. Seurauksena oli, että puolustusvoimat keskittyivät pelkästään siihen, miten maata puolustettaisiin, eikä lainkaan siihen, miten anastaja saa­taisiin menetetyiltä alueilta pois. Nyt hädän ollessa ilmei­nen puolustukseen saatiinkin tukea niin paljon kuin sitä Suomessa oli ylipäätään antaa. Asevelvollisten palvelusaika nostettiin kahdeksi vuodeksi, aseita ja kalustoa hankittiin mistä niitä vain saatiin ja itärajan turvaksi rakennettiin kuului­sa puolustuslinja, niin sanottu Salpa-asema. Tilanteen muu­tuttua perusteellisesti kevätkesällä 1941 ajankoh­taisiksi tulleet hyökkäyssuunnitelmat oli laadittava suurel­la kiireellä ja improvisoiden.

Hädän tuntua Suomessa lisäsi tietoisuus siitä, mitkä oli­vat olleet Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa juuri päätty­neen talvisodan aikana. Tarkoituksena oli ollut koko maan miehittäminen. Tämä tuli täysin selväksi jo silloin, kun näyttämölle tuotiin Otto Wille Kuusisen ”kansanhallitus” julistuk­sineen ja ”kansanarmeijoineen”. Ei kai tällaista marionetti­hallitusta olisi muodostettu, jos tavoitteena olisivat olleet vain tietyt korjaukset valtakuntien rajalla? Selvää kieltä puhuivat myös lukuisat sotasaaliiksi saadut käskyt, joita neuvostojoukoille oli annettu niiden tavoitteista.

Nykyään asian pitäisi olla kiistaton, kun julkisuuteen tulleista asiakirjoista voidaan yksityiskohtaisesti lukea, miten ja missä aikataulussa Suomen länsiraja pyrittiin saavuttamaan. Arvoitukseksi jää se, että meillä on edelleen tietorikkaitakin kansalaisia, jotka uskottelevat, että Stalin pyrki ainoastaan parantamaan paikallisesti Leningradin tur­vallisuutta.

Todellisuudessa Neuvostoliitolta jäi talvisota pahasti kes­ken, ja Suomen tuolloinen johto käsitti sen. Jos Moskovan rauha jollekin oli välirauha, se oli sitä Stalinille. Tällai­seen epäluuloon oli hyvät syyt, ja epäluulo muuttuu var­muudeksi sen perusteella, mitä nykyään tiedetään tai ainakin pitäisi tietää.

Stalin halusi kapitalistivaltiot sotaan keskenään

Miksi Stalin sitten suostui Moskovan rauhaan, jos se ei vastannut hänen tavoitteitaan? Neuvostoliiton johdon yllättä­nyt suomalaisten sitkeä ja monesti myös menestyksellinen vas­tarinta riittää vain osaselitykseksi. Vaikka venäläisten kat­sannossa vastarinta edelleen maaliskuussa 1940 näytti lujalta, hyökkääjä oli vähä vähältä kasvattanut ylivoimansa sellaisiin mittoihin, että se olisi tsunamin tavoin ajan mittaan jyrännyt suomalaiset alleen. Kysymys oli vain siitä, miten pitkä tuo aika olisi oleva ja voisiko sen kestäessä ennättää tapahtua jotain, mikä vaarantaisi Stalinin suuret suunnitelmat.

Stalinin oli pakko vastata mielessään, että sellaista voi­si tapahtua, ja hän oli varovainen mies. Koko hänen suurstra­tegiansa ydin oli ollut se, että niin sanotut kapitalistival­tiot saataisiin sotaan keskenään ja siten kuluttamaan toisen­sa. Jo oppi-isä Lenin oli sanonut, että kapitalistivaltiot olisi kiihotettava toistensa kimppuun Neuvostoliiton jäädessä sivuun nauravaksi kolmanneksi. Loppuvaiheessa venäläiset heittäisivät sitten Stalinin sanojen mukaan maailman vaakakuppiin ratkaisevan painon eli puna-armeijan, jota Sta­lin oli käynyt uhrauksista piittaamatta määrätietoisesti ra­kentamaan. Vuonna 1939 se oli jo maailman ylivoimaisesti suu­rin armeija.

Elokuussa 1939 Saksan kanssa solmittu sopimus oli ollut Stalinille avain kapitalistivaltioiden saamiseksi tois­tensa kimppuun. Sopimus oli Neuvostoliitolle hyödylli­nen luonnollisesti myös sen vuoksi, että se tuotti sille etu­piiriksi kutsutun alueen, jossa sillä oli toiminnanvapaus äs­keisen ja todellisuudessa myös pysyvän päävastustajan Saksan luvalla. Etupiirialueen haltuunottoon kuului Suomenkin miehitys. Sopimus Hitlerin kanssa oli rohkaissut tämän hyökkäämään Puolaan, jolloin länsivallat vastoin Saksan johtajan uskomusta olivat julistaneet sodan. Kapitalistival­tiot taistelivat nyt elämästä ja kuolemasta ja Neuvostoliitto jäi nauravana kolmantena odottelemaan vuoroaan.

Strategia vaarantui kuitenkin Neuvostoliiton talvisota­seikkailun vuoksi. Länsivallat uhkasivat tulla Suomen avuksi itseään suorastaan tyrkyttäen. Todellisena vaikuttimena ei to­sin ollut huoli Suomen kohtalosta vaan pyrkimys saada Ruotsin malmikaivokset omiin käsiin. Joukkojenhan olisi pitänyt kulkea Pohjois-Ruotsin halki, jolloin kaivokset olisi voitu miehittää. Avoimeksi jää kysymys, olisiko Suomeen saakka edes riittänyt miehiä. Joka tapauksessa tarjolla oli mahdollisuus, että Neu­vostoliitto tätä kautta joutuisi sotaan länsivaltoja vastaan, joiden tiedettiin hautovan suunnitelmia myös maihinnoususta Petsamoon ja hyökkäyksestä Kaukasiaan. Stalin olisi menettänyt asemansa sivustakatsojana ja joutunut mukaan suursotaan väärään aikaan ja vieläpä Hitlerin rinnalle. Hänellä oli siis painavat syynsä lopettaa sota Suomea vastaan mahdollisimman nopeasti.

Joka elää susien joukossa, sen täytyy ulvoa susien mukana

Todellisilla syillä rauhantekoa ei tietenkään perusteltu. ”Kun me nyt puhumme puolustuksesta, se ei ole muuta kuin naa­miointia”, Stalin oli todennut vuoden 1938 lopulla. "Kaikki valtiot naamioivat. Joka elää susien joukossa, sen täytyy ulvoa susien mukana. Olisi typerää, jos me paljastaisimme salaisim­mat ajatuksemme ja lörpöttelisimme niistä. Silloin meitä voitai­siin moittia tyhmyreiksi.”

Niinpä Neuvostoliitto Molotovin suulla ilmoitti pian aseiden vaiettua saavuttaneensa tavoitteensa: ”Leninin kaupunki, vallankumouksen kehto, voi nukkua rauhassa”, sillä ”valkosuomalainen sodanlietsojaklikki on saanut opetuksen, jota se aivan pian ei unohda.”

Rauhantekoon Neuvostoliitto oli kuulemma suostunut sen vuoksi, että Suomen kansallinen hallitus (eli Kuusisen niin sanottu Terijoen hallitus) oli halunnut helpottaa Suomen kansan asemaa ja lopettaa verenvuodatuksen. Todellisuudessa O. W. Kuusiselta ei kysytty tietenkään mitään, kun hänet sillä hetkellä tarpeettomana työnnettiin toistaiseksi sivuraiteelle. Kokonaan Kuusinen ei näyttämöltä kuitenkaan kadonnut, sillä ”alueen työtätekevien pyynnöstä ja ”kansallisuuksien vapaan kehittymisen periaatetta kunnioittaen” Suomelta riistetystä Karjalan osasta ja Kuusisen Suur-Suomi-kansantasavaltaan jo joulukuussa 1939 liitetystä Itä-Karjalasta muodostettiin nyt osavaltioluomus nimeltä ”Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta”, jonka muodolliseksi päämieheksi tuon tasa­vallan ”korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtajan” arvol1a varustettuna tuli toveri Kuusinen. Tapahtuma herätti Suomen puolella aiheellisia epäilyjä siitä, että ajatuksena olisi perustan luominen tulevalle Neuvosto-Suomelle.

Uhkia ja painostusta – pelottavimmat tapahtumat pyrittiin salaamaan

Kaikkea Suomen puolella ei luonnollisestikaan tiedetty. Ei tiedetty esimerkiksi sitä, kun uutta rajaa määritettiin maastossa, komission neuvostoliittolaisen osapuolen johtaja G. M. Orlov raportoi Moskovaan, että ”nykyään voimassa olevaa rajaa ei voida missään tapauksessa hyväksyä”. Yhtä vähän tie­dettiin, mitä tuolloinen armeijakenraali Kirill Meretskov, eräänlainen Suomen suunnan ekspertti, joka toimi korkeana komen­tajana Suomen rintamalla niin talvi- kuin jatkosodassakin, sa­noi 14.5.1940: ”Meidän ei pidä turvata maatamme puolustuksella vaan hyökkäyksellä. Meidän armeijamme on olemassa valtiomme ja maamme turvaamista varten, ja sen vuoksi on vihollinen murskat­tava ja lyötävä tuhoavasti ja sen vuoksi on hyökättävä.” Si­nänsä Meretskov toisti vain neuvostoliittolaisen sotilasdokt­riinin ajatuksia ja Stalinin monessa yhteydessä esittämiä sano­ja.

Mutta paljon myös tiedettiin, vaikka pelottavimmat tapahtu­mat pyrittiin salaamaan kansalaisilta. Niinpä matkustajakone Kalevan alas ampuminen Suomenlahden yllä selitettiin lento-onnettomuudeksi. Ministeri Väinö Tannerin eroa loppukesällä 1940 perusteltiin sairaussyillä, vaikka todellinen syy oli Neuvosto­toliiton vaatimus. Puuttumista Suomen sisäisiin asioi­hin merkitsi myös ilmoitus, keitä henkilöitä ei saisi valita Suomen presidentiksi. He olivat Mannerheim, Svinhufvud ja Tan­ner. Niinpä valituksi tuli Ryti, joka vielä tuolloin ei ollut päässyt neuvostolistoille.

Vaikka talvisodan aiheuttamien tappioiden vuoksi rautatie­kalustosta oli suuri puute, Neuvostoliitto vaati kesäkuussa 1940, että sille piti luovuttaa 75 veturia ja 2000 rautatievau­nua. Kalustomäärä kuulemma vastasi sitä, mitä suomalaiset ”omin lupinensa” olivat vieneet pois Karjalasta.

Miehittämiltään Petsamon kaivoksilta venäläiset olivat pois­tuneet talvisodan jälkeen ilmeisesti ollakseen ärsyttämättä englantilaisia, joiden omistuksessa kaivokset olivat. Myöhem­min tämä syy painoi vähemmän, ja niin Neuvostoliitto ankarasti painostaen alkoi vaatia jalansijaa Petsamon asioissa. Sitkeällä viivytystaktiikalla suomalaisten onnistui siirtää ratkaisua siihen saakka, että uuden sodan puhkeaminen pyyhki kysymyksen päiväjärjestyksestä.

Viivytystaktiikkaa yritettiin myös Sallan rautatien rakennus­asiassa. Neuvostoliitto vaati Suomea rakentamaan radan Kemijär­veltä itään rajalle venäläisten rakentaessa itse yhteyttä ra­jalta Muurmannin radalle. Syy oli sotilaallinen, vaikka sitä ei suomalaisille tietenkään sanottu. Talvisodassa venäläiset oli­vat tässä suunnassa hyökänneet kahden divisioonan voimin, mutta pitkät huoltoetäisyydet yhden ainoan maantien varassa olivat olleet paha kiusa. Nyt oli tarkoitus hyökätä kuudella divisioo­nalla. Ilman rautatietä suunnitelman toteuttaminen ei tuntunut mahdolliselta. Suomalaisten viivyttelystä huolimatta Sallan rata valmistui auttavaan kuntoon kesäkuun 1941 aikana, jolloin hyödyn korjasivat saksalaiset.

Erikoinen ilmestys oli talvisodan jälkeen perustettu ”Suo­men-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura”, joka todelli­suudessa oli Suomen kommunistisen puolueen peitejärjestö. Jul­kisuudessa rauhan ja ystävyyden ihmiset näkyivät muun muassa rajuissa ja osittain väkivaltaisissa mielenosoituksissa, joissa Suomeen vaadittiin samaa ratkaisua kuin Baltian maissa, jotka kesällä 1940 ”liittyivät” Neuvostoliittoon. Tapahtuma Suomen­lahden eteläpuolella koettiin erittäin uhkaavana, sillä ”liit­tymisen” todellisesta luonteesta ei voinut olla epäilyksiä.

Se, mitä rauhan ja ystävyyden väki toimitti kulissien taka­na, oli sitä vastoin selvää vain Suomen valtiolliselle poliisil­le jos sillekään. Eino Laakso, rauhan ja ystävyyden mies Tampereelta raportoi Moskovaan, että seuran sotilasosaston tehtävä­nä oli ”pyrkiä saamaan käsiinsä aseita ja räjähdysaineita ja tietoonsa tärkeitä sotilaallisia salaisuuksia”, ja aateveli Kaino Rauhalinna Salosta ilmoitti, että organisaation tehtäviin kuului ”tietojen hankinta sotilaskuljetuksista, joukkojen sijoituksista, ase- ja ampumatarvikevarastoista, lentokentis­tä jne.”.

Aseelliseen toimintaan valmistautuva ystävyyden seura oli viranomaisten silmissä paha turvallisuusriski, mutta riskitön­tä ei ollut siihen kiinnikäyminenkään, sillä seuran takana oli Neuvostoliiton tuki. Molotov varoittikin elokuussa 1940 suoma­laisia uhkaavin sanoin: ”Jos Suomen hallitsevien luokkien tie­tyt elementit eivät lopeta vainotoimintaansa niitä Suomen yh­teiskunnallisia voimia vastaan, jotka pyrkivät vahvistamaan ystävällisiä suhteita Suomen ja Neuvostoliiton välillä, voivat suhteet Neuvostoliiton ja Suomen välillä vahingoittua.”

Vuoden lopulla seura kuitenkin uskaltauduttiin lakkautta­maan, joskin se jatkoi toimintaansa maanalaisena. Neuvostoliiton rajun vastareaktion puuttuminen aiheutui todennäköisesti siitä, että Suomen suunta alkoi noina aikoina jäädä sivuun Saksan noustessa hyökkäyskohteiden joukossa ehdottomaksi ykköseksi. Suomalaisten harrastelijavallankumouksellisten toimin­taan ei ylipäätään oltu tyytyväisiä, mikä heijastuu kominternin virkailijan Bilkowymin 58-sivuisesta raportista. Seura sinänsä oli hänen mukaansa Suomen kommunistisen puolueen suuria saavutuk­sia, mutta se ei osoittautunut vastuunalaisen tehtävänsä mittai­seksi: ”Seurauksena tämän organisaation heikkoudesta ja vielä enemmän sen johdon epäluotettavuudesta puolueen ei onnistunut tehdä siitä voimaa, joka olisi murtanut Suomen porvariston sel­kärangan.” Selvemmin seuran tavoitetta ei olisi voitu sanoa.

Jos ystävyysseuran jäsenet enimmäkseen olivat vakoiluasioissa harrastelijatasolla, Neuvostoliiton lähetystön ja konsulaattien virkamiehet olivat paremmin perehtyneitä tällaisiin asioihin. Erityisesti suomalaisia huolestuttivat Petsamoon ja varsinkin Ahvenanmaalle perustettujen konsulaattien toiminta Ahvenanmaal­le lähetettyjen virkailijoiden määrän ylittäessä moninkertai­sesti tavanomaisen lähetystön väkimäärän.

Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelmat Suomeen

Suomelle yllättäen Neuvostoliitto alkoi kesällä 1940 vaatia Ahvenanmaan linnoituslaitteiden hävittämistä ja maakunnan de­militarisointia. Koska alue oli tämän jälkeen altis ulkopuoli­selle kaappaushyökkäykselle, ei tarvinnut suuresti järkeillä, miksi Neuvostoliitto halusi tällaisen tilanteen syntymistä. Ääneen sitä vain ei voitu sanoa eikä niin ole selvin sanoin tehty sotien jälkeenkään.

Sitäkin avomielisempiä olivat venäläiset sotilaat, tosin vain omassa suljetussa piirissään. Itämeren punalippuisen lai­vaston esikuntapäällikkö, kontra-amiraali Pantelejev esitti 5.7.1940: ”Ahvenanmaan saaret on miehitettävä heti siitä riip­pumatta, miten tilanne Itämerellä kehittyy. Maavoimiemme ete­neminen tapahtuu Hangosta pohjoiseen ja Viipurista länteen. On välttämätöntä miehittää Ahvenanmaan saaret jo tänä vuonna ja kaikin mahdollisin menetelmin sota mukaan luettuna saada hal­tuun Suomenlahdella olevat kaikki suomalaiset tukikohdat.” Sa­maisen laivaston ilmavoimien komentaja, kenraalimajuri Jer­mantsekov lähetti syyskuussa esimiehelleen ilmavoimiensa tehtä­väluettelon. Sen neljäs kohta kuului: ”Varmistaa yhdessä lai­vaston kanssa Ahvenanmaan saarien miehittäminen yhdellä iskul­la ja turvata maihinnousujoukkojen rantautuminen – –.” Ei pitäisi olla ylivoimaista päätellä, millaisia asioita Neuvostoliiton konsulaatin virkailijat tiedustelivat Ahvenan­maalla.

Kontra-amiraali Pantelejevin allekirjoittamassa asiakirjassa mainittiin Hanko ja eteneminen sieltä pohjoiseen. Hankohan jou­duttiin talvisodan jälkeen ”vuokraamaan” Neuvostoliitolle, joka presidentti Rytin myöhempien sanojen mukaan kehitti alueesta pistoolinpiipun, joka oli suunnattu suoraan Suomen sydämeen. Syyskuussa 1940 laadituissa operatiivisissa ohjeissa edelly­tettiinkin Hangosta hyökättävän Helsingin suuntaan samaan ai­kaan, kun Viipurin alueelta tulisi isku idän puolelta. Han­koon oli muodostettu tavallista tulivoimaisempi ja liikkuvampi 8. Erikoisprikaati, jonka vahvuus oli vuoden 1941 alussa 10 701 miestä. Alkukesään 1941 mennessä varuskunnan vahvuus oli kasvanut 25 000 mieheen, mikä oli ollut vaivatonta muun muassa sen vuoksi, että Suomi oli syyskuun alussa 1940 pako­tettu hyväksymään kauttakulkusopimus, jonka mukaan Neuvostolii­tolle oli ollut myönnettävä oikeus kuljettaa joukkojaan rauta­teitse Suomen alueen halki Hankoon.

Kun saksan kanssa hieman myöhemmin tehty kauttakulkusopimus on sodan jälkeen kaivettu yhä uudelleen esiin, Neuvostoliiton vaatimasta vastaavasta so­pimuksesta on enimmäkseen oltu hiljaa. Toisaalta Suomenlahden ulapat tarjosivat jo sellaisinaan venäläisille mahdollisuuden ”kauttakulkuun” Hankoon. Puna-armeijan ylijohdon operatiivisten suunnitelmien mukaan sinne olikin varauduttu siirtämään ”sodan ensimmäisinä päivinä” lisää joukkoja yhden tai kahden jalkavä­kidivisioonan verran.

Yksityiskohtaiset suunnitelmat Tammisaaren seudun valtauksesta on Ohto Manninen julkaissut vuonna 2008 teoksessaan ”Miten Suomi valloitetaan”. Sama teos sisältää myös syksyllä 1940 laaditut operatiivi­set suunnitelmat koko Suomen valtaamiseksi. Ne on tuonut julki­suuteen myös venäläinen tutkija Mark Solonin vuonna 2009. Seu­raava kuvaus perustuu lähinnä Solonin artikkeliin. Syyskuun 18. päivänä 1940 esittelivät marsalkka Timoshenko ja edellä mainittu kenraali Meretskov Stalinille ja Molotovil­le asiakirjan nimeltä ”Mietintöjä puna-armeijan aseistettujen voimien keskittämisestä sotatapauksessa Suomen kanssa”. Erit­täin salaiseksi merkittyä dokumenttia oli laadittu vain yksi kappale.

”Mietinnöt” sisälsivät suunnitelman Suomen valloituksesta. Tähän tehtävään oli varattu kaksi armeijaryhmää eli venäläistä terminologiaa käyttäen ”rintamaa”, Luoteisrintama ja Pohjois­rintama. Yhteensä näille rintamille oli varattu 48 jalkaväki­divisioonaa, mekanisoitu armeijakunta, 13 tykistöarmeijakun­taa ja 78 lentoarmeijakuntaa. Talvisotaan venäläiset olivat lähteneet 21 divisioonalla. Lentokoneita oli tuolloin ollut käytettävissä 1 000 kappaletta. Nyt niitä olisi ollut 3 900 eli enemmän kuin Saksalla oli sen lähtiessä seuraavana kesänä hyökkäykseensä Neuvostoliittoa vastaan. Joukkojen määrän valtava lisääminen osoitti, millaisia johtopäätöksiä Neuvostoliitossa oli talvisodan perusteella tehty suomalaisten vastarintakyvystä.

Armeijaryhmien tehtävät oli myös luonnosteltu ”mietinnöis­sä”. Luoteisrintaman pääisku olisi suunnattu Savonlinnan kautta Mikkeliin ja Lappeenrannan kautta Heinolaan ja sieltä edel­leen Helsinkiin. Näin olisi kierretty suomalaisten etelään rakentama ja sittemmin Salpa-aseman nimellä tunnettu linnoitus­linja tai ainakin sen vahvin osa. Lisäksi olisi Salpausselkää voitu käyttää hyökkäysurana. Tosin etelässäkin olisi hyökätty Viipurista Sippolan suuntaan, mutta painopiste ei ollut siellä vaan pohjoisempana. Samoin ”mietinnöissä” mainittiin isku Han­gosta Helsinkiin sekä Itämeren laivaston yleinen ”aktiivisuus”. Samoin muistettiin mainita se, minkä sotilassuunnitelmissa kuuluu aina olla tärkeintä, nimittäin vihollisen elävän voiman tuhoaminen. ”Suomen armeijan pääosien” odotettiin kohtaavan tuhonsa Keski-Suomessa.

Pohjoisrintaman tehtävä oli seuraava: ”Tunkeutua päättäväi­sesti suunnassa Rovaniemi-Kemi ja Oulu Pohjanlahden rannikolle, eristää Pohjois-Suomi ja katkaista Keski-Suomen yhteydet Ruot­siin ja Norjaan.” Todettakoon, että paria viikkoa myöhemmin Stalinille esi­teltiin myös asiakirjat sotatoimista Romaniaa ja Turkkia vas­taan. Niiden sisältöä ei kuitenkaan toistaiseksi tunneta.

Stalin luonnollisesti paneutui saamiinsa ”mietintöihin”. Pari kuukautta kului ja sitten marraskuun 25. päivänä allekir­joitettiin ”Neuvostoliiton puolustuskansankomissariaatin ja puna-armeijan yleisesikunnan ohje Leningradin sotilaspiirin joukkojen komentajalle”. Nyt ei ollut kysymys enää ”mietin­nöistä”, sillä ”ohje” alkoi sanoilla ”Minä käsken”. Ohjeessa täsmennettiin periaatteessa se, mikä oli yleisluontoisemmin sanottu jo ”mietinnöissä”, jotka Stalin oli siis hyväksynyt.

Lainattakoon tässä sellaisenaan Luoteisrintamalle nyt annettua tehtävää, jonka lukeminen edelleen kylmää suomalaisen mieltä: ”Luoteisrintaman päätehtäväksi määrään: Suomen aseistettujen voimien murskaamisen, Suomen alueen haltuunoton käsketyn rajoituksen puitteissa (sanonta tarkoitti Lounaisrintaman hyökkäysaluetta; pohjoisempanahan piti hyökätä Pohjoisrintaman) sekä tunkeutumisen Pohjanlahdelle 45. päivänä operaation alkamisesta. Tätä varten on tarpeellista: Joukkojen keskittämisen jälkeen on siirryttävä 35. liikekannallepanopäivänä erityiskäskyllä yleiseen hyökkäykseen pääisku yleisessä suunnassa Lappeenranta-Heinola-Hämeenlinna ja rinnan sen kanssa isku suunnassa Korpiselkä-Kuopio ja isku suunnassa Savonlinna-Mikkeli. Suomen armeijan pääosat on murskattava alueella Mikkeli-Heinola-Hamina ja Helsinki on vallattava 35. operaatiopäivänä, jolloin rintaman on oltava tasalla Kuopio-Jyväskylä-Hämeenlinna-Helsinki.”

Hyökkäykseen tarkoitettujen joukkojen määrä oli divisioonien osalta pysynyt samana kuin ”mietinnöissä”, mutta panssarijoukkojen ja tykistön määrää oli lisätty oleellisesti. Aikaisempien kolmen panssariprikaatin asemesta hyökkäystä olisi nyt tuettu yhdeksällä panssariprikaatilla. Tykistöarmeijakuntien luku olisi noussut kolmestatoista yhdeksääntoista.

Suomen kannalta kaamea suunnittelutyö oli siis jo hyvin pitkällä, mutta arkistotavaraa laadituista papereista kuitenkin vain tuli. Mikä sen aiheutti?

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon tarjosi Suomelle mahdollisuuden

Saksa oli suurista voitoistaan huolimatta ajautumassa loppukesällä 1940 pahaan tilanteeseen. Englantia ei saatu millään taipumaan rauhantekoon, ja sen pakottaminen voimalla siihen alkoi Hitlerin silmissä näyttää yhä vaikeammalta. Diktaattori järkeili myös syitä, miksi Englanti yhä jatkoi taistelua ja jopa uhosi, että sen tavoitteena oli saksan valtakunnan tuhoa­minen. Hitlerin ymmärryksen mukaan Churchill laski saavansa ensinnäkin puolelleen Yhdysvallat, mikä käytännössä oli jo ta­pahtumassa, sekä myöhemmin myös Neuvostoliiton. Silloin saksa olisi ansassa.

Yhdysvalloille Hitler ei voinut mitään, mutta toisin oli Neuvostoliiton laita. Jos Suomen talvisodassa kelvottomaksi osoittautunut puna-armeija lyötäisiin, kahden rintaman vaara Saksan osalta poistuisi. Englantikin suostuisi silloin toden­näköisesti solmimaan rauhan, sillä sen olisi enää mahdotonta voittaa selkäpuoli vapaana olevaa Saksaa, jolla olisi lisäksi käytettävissään Venäjän raaka-ainevarat. Joka tapauksessa Sak­sa voisi vailla suurempia huolia jatkaa sotaa, jos länsivallat sellaista haluaisivat.

Hitlerin järkeilyn tuloksena alustava kaavailu sotaretkestä itään sai alkunsa heinäkuussa 1940. Tämän seurauksena Suomen asema saksalaisten tilanteenarviossa muuttui ratkaisevasti. Ei ollutkaan enää yhdentekevää, joutuisiko Suomen alue venä­läisten käsiin vai ei. Sellaiseenhan saksalaiset olivat myönty­neet elokuun 1939 sopimuksessa, mutta nyt tilanne alkoi olla toinen. Suomen alueella oli merkityksensä hyökkäyksessä Lenin­gradia ja Muurmannin rataa vastaan sekä Itämeren vesialueiden hallinnassa. Kaikesta tästä oli seurauksena, että Hitler ryhtyi Neuvosto­liiton kanssa tekemäänsä sopimusta rikkoen siirtämään Suomea vaivihkaa omaan etupiiriinsä. Elokuussa 1940 Suomelle ryhdyt­tiin myymään salaa aseita ja syyskuussa myös Saksa sai aikaan Suomen kanssa kauttakulkusopimuksen. Tähän Suomea ei tarvinnut edes painostaa, sillä vähäistenkin, mutta aseistettujen saksa­laisten joukkojen ilmestyminen Suomen maaperälle merkitsi turvaa Neuvostoliiton hyökkäyshalun hillitsemisessä.

Tilanteen muuttuminen tietenkin havaittiin Moskovassa. Kun Molotov sitten marraskuun 12. ja 13. päivinä 1940 vieraili Berliinissä, hän palasi yhä uudelleen ja tiukasti Suomen ongelmaan. ”Neuvostohallitus pitää velvollisuutenaan ratkaista lopullisesti ja selvittää Suomen kysymys”, Neuvostoliiton ulkoministeri selitti Hitlerille. ”Sitä varten ei tarvita uusia sopimuksia. Vanhan saksalais-venäläisen sopimuksen mu­kaan Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin.” Hitlerin tiedustellessa, mitä Molotov tarkoitti Suomen kysymyksen ratkaisulla, tämä vas­tasi ajatelleensa samanlaista tilanteen selvittämistä kuin oli tapahtunut Bessarabiassa ja Baltian maissa. Nehän oli liitetty Neuvostoliittoon.

Jos Hitler olisi vastannut myöntävästi Molotoville, Neuvostoliitto olisi kaiketi ryhtynyt toteuttamaan suunnitelmiaan Suomen kohdalla. Mutta Hitler ei vastannut eikä voinut­kaan vastata myönteisesti. ”Saksa ei toivo sotaa Itämerellä”, olivat sanat, joilla hän ilmaisi kieltonsa. Molotoville tosin ilmoitettiin, että tietenkin Suomi kuuluu aikaisemman sopimuk­sen mukaisesti Neuvostoliiton etupiiriin, mutta todellisuudes­sa Molotovin on täytynyt havaita, että käytännössä Saksa oli siirtämässä maata omaan etupiiriinsä.

Neuvottelut jäivät siis tuloksettomiksi Neuvostoliiton vaa­timusten ollessa muutenkin Saksan kannalta enemmän kuin pelot­tavia. Niihin sisältyivät muun muassa tukikohdat Turkin sal­missa ja Balkanilla ja Ruotsin-Tanskan salmetkin otettiin tässä mielessä esille. Kirjallisessa muodossa Neuvostoliiton vaatimukset lähetettiin Berliiniin 25. marraskuuta, siis samana päivänä kun ”ohje” hyökkäyksestä Suomeen annettiin Leningradin sotilaspiirin päällikölle. Saksa ei enää vaivautunut vastaa­maan vaatimuksiin, ja Hitlerin reaktio oli: ”Pakkoavioliitosta Neuvostoliiton kanssa ei tule mitään.” Suunnittelukoneisto operaatio Barbarossan valmistelemisesta käynnistyi nyt toden teolla.

Mutta vastaavanlainen suunnittelukoneisto käynnistyi myös Neuvostoliitossa tai oikeastaan se oli käynnistynyt jo aikaisemmin. Neuvostoliiton yleisen sotilasdoktriinin mukaan puna-armeijan oli sotatilanteessa aina hyökättävä ja tuhottava vihollinen sen omalla maaperällä. Sen mukaisesti suunnittelu oli tähdätty koko ajan hyökkäykseen, mutta nyt se konkretisoitui. Vuoden vaihteessa 1940–1941 pelattiin kaksi suurta sotapeliä, joihin osallistui puna-armeijan korkein johto. Kummassakin sotapelissä tutkittiin hyökkäystä Keski-Eurooppaan, ja toinen pe­leistä päättyi etenemiseen Budapestin edustalle.

Varsinainen hyökkäyssuunnitelma esiteltiin Stalinille 15. toukokuuta 1941, ja sen mukaisesti alkoi puna-armeijan keskittäminen. Sellaista joukkojen määrää ei maailmanhistoriassa ollut vielä kerralla nähty, sillä keskittymässä oli 247 divisi­oonaa, 62 000 tykkiä ja 15 000 panssarivaunua, ja lisää oli tulossa, sillä divisioonia oli tuossa vaiheessa kaiken kaikkiaan 303. Mutta tavoitteena olikin Saksan sotavoimien koko pääosan tuhoaminen yhdellä ainoalla jättiläisiskulla.

Hyökkäyshetkeä ei ollut kuitenkaan vielä määrätty eikä kes­kityskään ollut valmis, kun Saksa aloitti oman hyökkäyksensä ehtien Molotovin sanojen mukaan ensiksi. Seurauksena oli katastrofi, joka lähes pisti Neuvostoliiton polvilleen saksalaisten yllättäessä hyökkäysryhmitykseen keskittymässä olleet venäläiset.

Hitlerin sanottua marraskuussa 1940 Molotoville ei ja Neu­vostoliiton ottaessa tämän jälkeen ensisijaiseksi kohteekseen saksan Suomi jäi luonnollisesti sivuosaan. Hyökkäyssuunnitelmat olivat tosin arkistomapeissa, mutta niiden toteuttamista ei voitu toistaiseksi ajatella, sillä Suomen suuntaan riitti enää 21 divisioonaa. Jos Neuvostoliitto kuitenkin olisi ehtinyt Saksan edelle ja lyönyt sen armeijan suunnitellulla tavalla, myös Suomen kohtalo olisi kaiken todennäköisyyden mukaan ratkennut Stalinin toivomalla tavalla. Mutta se on toteutumatonta historiaa, ja sen kulkua on tässä yhteydessä turha ryhtyä spekuloimaan.

Jatkosotaa ei olisi tullut, jos Neuvostoliitto ei olisi hyökännyt Suomeen marraskuussa 1939. Sen tuloksen toivottiin Suomessa jäävän väliaikaiseksi eikä Suomessa yritystä tilan­teen korjaamiseksi voitu pitää muuna kuin vastahyökkäyksenä. Kenraali Gustav Hägglund kirjoitti pari vuotta sitten: ”Saksan hyökkäys tarjosi Suomelle tilaisuuden vallata takaisin talvi­sodassa vääryydellä ryöstetyt maamme osat ja luoda edellytyk­set pysyvälle rauhalle. Olisi ollut häpeällistä olla käyttä­mättä tilaisuutta hyväksi.”

Tilanteen väistämättömyyden täydensi Neuvostolii­ton äärimmäisen aggressiivinen politiikka Suomea kohtaan väli­rauhan aikana. Se oli vienyt useimmilta suomalaisilta toivon siitä, että rauhanomainen elo Stalinin valtion kanssa olisi ollut pitkän päälle mahdollista.

Sampo Ahto

Kirjoittaja on helsinkiläinen eversti evp ja sotahistorioitsija.

Kirjoitus on julkaistu Vapaussoturissa 3/2011.