Naissotilaat kautta aikojen

Housuihin sonnustautuneet ja raivokkaasti taistelevat naispunakaartilaiset olivat yksi vapaussodan monia erikoisuuksia. Tarinat kuolemaa halveksuvista ”housukaartilaisista” kiersivät etenkin valkoisella puolella, mutta myös punaiset kertoivat naisten käsittämättömästä peräänantamattomuudesta taistelijoina.

Valkoiset kauhistelivat myös koko ilmiötä, miesten tapaan pukeutuneita aseistettuja naisia. Se tuntui suorastaan järkyttävältä ja maailmanjärjestyksen vastaiselta.

Punakaartiin kuului runsaat parituhatta naista ja heistäkin vain osa oli mukana taisteluissa. Koko punaisen armeijan vahvuudesta naisia oli vain kolmisen prosenttia, mutta huomiota he herättivät sitäkin enemmän.

Miesten tehtävä

On varsin ymmärrettävää, että naissotilaiden olemassaoloa kummasteltiin. Sotiminen on aina ja kaikkialla ollut lähes yksinomaan miesten tehtävä.

Jotkut katsovat, että syy on biologinen: miehet ovat vahvempia ja aggressiivisempia kuin naiset. Toiset painottavat enemmän kulttuurisia seikkoja kuten sitä, että sotiminen oli alun alkaen metsästyksen jatke. Miehet jäljittivät ja tappoivat vihollisia samalla tavalla kuin riistaa. Naisten tehtävänä oli hoitaa kotia ja jälkeläisiä.

Jos naiset olisivat lähteneet sotaretkille, joilla hengenmeno oli uhkana, he olisivat vaarantaneet koko yhteisön olemassaolon. Heimo jatkoi elämäänsä vaikka osa miehistä tapettiinkin, mutta naisten, synnyttäjien määrän romahdus olisi vienyt koko yhteisön perikatoon.

Myyttiset naispäälliköt

Joistakin harvoista kulttuureista on tietoja siitä, että myös naiset ovat voineet olla miesten rinnalla sotimassa, aina kuitenkin selvänä vähemmistönä. Tällaista on esiintynyt lähinnä arojen ratsastajakansojen parissa.

Historian eri vaiheissa on esiintynyt myös yksittäisiä naispuolisia sotapäälliköitä. Irlannin rannikolla tuhoutunutta viikinkilaivaa johti tarun mukaan ”Punaiseksi rouvaksi” kutsuttu naispäällikkö.

Tunnetuin naispuolinen sotasankari lienee satavuotisessa sodassa keskiajalla ranskalaisten joukkoja johtanut Jeanne d’Arc. Hänen elämäntarinansa on paisunut myyttisiin mittoihin. Nainen sotilaana on muutoinkin houkutellut myytinmuodostukseen.

Sitkeähenkiset amatsonit

Antiikin kreikkalaiset olivat tietävinään, että Mustanmeren takana asui kansa, jossa kaikki sotilaat olivat naisia. Heitä kutsuttiin amatsoneiksi, ja heitä kuvattiin korkokuvissa, veistoksissa ja maljakkomaalauksissa hyvin yhdenmukaisella tavalla.

Amatsonien asuna, eräänlaisena univormuna, oli vyöllä kiristetty väljä tunika. Päässä oli kypärä. Roomalaisetkin uskoivat amatsonien olemassaoloon ja nimittivät Mustaamerta joskus Amatsonimereksi.

Jokin todellinen syy amatsonimielikuvien synnylle on arvatenkin ollut. Arokansojen parissa oli kenties nähty naisia ratsusotilaina, ja havainnot paisuivat kertomuksiksi kokonaisista naisarmeijoista. Kysymyksessä olisivat tällöin olleet skyytit tai sarmaatit, joihin liittyvistä hautalöydöistä on saatu viitteitä ratsastavista naisista.

Amatsonitarinat ovat voineet lähteä liikkeelle myös siitä, että jossakin Mustameren alueen monista heimoista naisilla on ollut vahvempi asema yhteisössään kuin antiikin Kreikassa. Naiset olivat jopa sukuryhmien johdossa: heettiläiset on mainittu yhtenä tällaisena kansana.

Vahvoja mielikuvia

Mielikuvat amatsoneista olivat niin vahvoja ja kiehtovia, että ne heräsivät uudelleen henkiin löytöretkien yhteydessä. Yksi Etelä-Amerikan menestyksekkäimpiä löytöretkeilijöitä, Francisco de Orellana, purjehti jokireittejä pitkin maanosan sisäosiin. Hän raportoi laivansa joutuneen vaaleaihoisten, kuningattarensa johdolla taistelevien naissoturien hyökkäyksen kohteeksi. Naiset olivat alastomia, ja he olivat kietoneet pitkät palmikoidut hiuksena pään ympärille.

Espanjalaiset luulivatkin löytäneensä tarunomaisen amatsonien maan, ja nimesivät kulkuväylänä käyttämänsä virran Amazoniksi.

Vallankumousten naissotilaat

Nykyisten ja aivan todellisten naissotilaiden tarina alkaa Ranskan vallankumouksesta. Vallankumouksen periaatteisiin kuuluu asettaa vallitsevat arvot päälaelleen – niin myös näkemys sukupuolten välisestä työnjaosta.

Lokakuun 5. päivänä 1789 joukko Pariisin Grève-torille kerääntyneitä vallankumousinnon elähdyttämiä naisia päätti lähteä valtaamaan Versailles’n linnaa keihäin, pertuskoin ja kiväärein varustettuna. Myöhemmin naisten marssiksi nimetty kulkue onnistui tunkeutumaan Versailles’hin ja häätämään kuninkaan sieltä Pariisiin. Vallankumousta edistävän naissotilaan ihanne oli syntynyt.

Naiset olivat seuraavan kerran runsaslukuisesti mukana vuoden 1871 kommunardikapinassa Pariisissa. Monipäiväisissä katutaisteluissa virtasi myös barrikadeille ase kädessä nousseiden naisten veri.

Porvaristoa vastaan

Itse Lenin piti 1918 kommunardikapinan naissotilaita esikuvana porvaristoa vastaan taisteltaessa, ja se vaimensi epäilyt naisten soveliaisuudesta aseellisiin toimiin. Sellaisia olivat esittäneet jotkut sosialismin teoreetikot, jotka olivat pitäneet aseistamista rauhanaatteen kannalta epäsuotavana naissukupuolen militarisoimisena.

Käytännön tasolla nähtiin Venäjällä, Baltian maissa ja Suomessa, miten vallankumousta edistettiin tai yritettiin edistää aseistettujen naiskaartilaisten voimin.

Aseiden käyttö

Vapaussodan valkoisella puolella aseiden kanto yksiselitteisesti kiellettiin naisilta, ja kieltoa vain joissakin poikkeustapauksissa rikottiin.

Itsenäisen Suomen armeijassa ei periaatteellisista syistä edes keskusteltu naisten aseistamisesta, eikä se ollut käytännön kannaltakaan tarpeen. Lotat toimivat tehokkaasti maanpuolustuksen hyväksi ilman aseitakin.

Vallankumouksen aatteiden kyllästämässä Neuvostoliitossa sen sijaan pidettiin naisten osallistumista jopa taistelutoimiin mahdollisena. Toisessa maailmansodassa – neuvostoliittolaisittain Suuressa isänmaallisessa sodassa – naissotilaita oli puna-armeijassa 800 000. Suurin osa toimi muissa kuin varsinaisissa taistelutehtävissä, mutta naisia riitti kyllä aseiden käyttäjiksikin.

Tarkka-ampujista naisia oli toistakymmentätuhatta, ja heidät nostettiin eräänlaisiksi kansallissankareiksi. Naiset toimivat myös panssarivaunun kuljettajina ja taistelulentäjinä. Jotkut lentäjät tosin valittivat, että heille annettiin huonompia koneita kuin miespuolisille taistelutovereilleen. Tästä huolimatta naislentäjät ylsivät hyviin tuloksiin: parhaiten menestynyt hävittäjälentäjä Lidija Litvijak sai tililleen 12 pudotusta.

Tärkeä tasa-arvo

Neuvostoliiton ohella naisten tasa-arvoa korostettiin voimakkaasti anglosaksisessa maailmassa.

Yhdysvalloissa oli jo 1848 annettu julistus, jossa vaadittiin naisille yleistä tasa-arvoa ja jota on pidetty feministiliikkeen lähtölaukauksena. Tasa-arvo haluttiin USA:ssa toisen maailmansodan aikana ulottaa myös armeijaan, ja ensimmäiset naissotilaat liitettiin siihen kiinteänä osana 1943: suoranaisiin taistelutehtäviin ei naisia kuitenkaan komennettu. Britannia seurasi Yhdysvaltojen esimerkkiä 1949.

Läntisen maailman näkemys naissotilaista perustui ennen muuta haluun antaa naisille samanlaiset mahdollisuudet urakehitykseen kuin miehillä oli. Ammattilaisuuteen perustuvissa armeijoissa asialla oli huomattavaa merkitystä.

Neuvostoliitossa naisten asepalvelus nähtiin enemmänkin molempia sukupuolia tasa-arvoisesti koskevana kansalaisoikeutena, eräänlaisena yleisen asevelvollisuuden laajentumana.

Pisimmälle pyrkimyksessä kasvattaa naissotilaiden avulla armeijan kokoa mentiin Israelissa, jossa naiset määrättiin 1948 asevelvollisiksi.

Pohjolan helleenit

Läntinen tasa-arvomalli ja siihen liittyvä naisten mahdollisuus palvella armeijassa levisi toisen maailmansodan jälkeen laajalti Euroopassa.

Pohjoismaissa tasa-arvonäkökohdat yleensäkin alkoivat vaikuttaa voimakkaasti yhteiskunnallisessa ajattelussa 1980-luvulla. Vaikka armeijan piirissä oli ollut siviilityyppisiä tehtäviä naisille, ei tämän katsottu tarjoavan heille yhtä laajaa ammattivalikoimaa kuin miehille. Ruotsissa asepalvelus avattiin vapaaehtoisena naisille 1989 ja Suomessa 1995.

Asiaa edelsi pitkä keskustelu siitä, oliko kysymys oikeasta tasa-arvon toteutuksesta vai naisten militarisoimisesta. Vastaavaa ongelmaa olivat sosialismin teoreetikot pohtineet jo vuosista aikaisemmin.

Antiikin helleenit joutuivat turvautumaan mielikuvitukseen nähdäkseen naissotilaita. Suomalaisille, Pohjolan helleeneille, näky on nykyään arkipäivää. Suomen puolustusvoimissa naiset tosin toimivat miesten joukossa eivätkä muodosta amatsonien tapaan omaa armeijaansa tai naispunakaartilaisten tapaan edes omia plutooniaan.

Juhani U.E. Lehtonen
Kirjoitus on julkaistu Vapaussoturissa 2/2010.

Jeanne d'Arc eli Orleansin neitsyt on Ranskan kansallissankari ja katolisen kirkon pyhimys. Clemént de Fauguemberguen piirros vuodelta 1429.

Vallankumouksen innostamia pariisittaria marssilla kohti Versailles’ta 1789. Aseistus on kirjavaa; jostain on saatu mukaan kevyt kanuunakin. 1800-luvun lopun kopio aikalaispiirroksesta.

Yhdysvaltain armeijassa toisessa maailmansodassa palvelleet naisupseerit kiinnittivät univormunsa takinkäänteisiin erikoismerkin paikalle The Women’s Army Corpsin, ”naisten armeijakunnan” merkin. Se esitti kreikkalaista jumalatarta Pallas Athenea, joka suojeli henkistä ja yhteiskunnallista elämää, oli luonut sotataidon ja syntynyt kypärä päässä.

Tunnettu ateljeekuva naispunakaartilaisista, jotka vallankumousinnostus oli temmannut mukaansa. Kaikkiaan parituhatta naista kuului punakaartiin.